Susi on maaseudun tuottavin asukas
Suomessa on helppo saada kaatolupa uhanalaiselle eläimelle ja vaikea saada ymmärrystä ekosysteemien arvolle. Mutta jos kaikki mitataan rahassa, mitataan sitten tämäkin: koko Suomen pitäminen asuttuna on kannattavinta susien toimesta, kirjoittaa Markus Wasara.
Koko Suomi halutaan vaalipuheissa pitää asuttuna – vaikka se ei koskaan ole sitä ollut.
Jos valtio ei olisi aikoinaan ripotellut viljelijöitä korpiin ja maksanut heille siellä pysymisestä, asutus olisi keskittynyt kaupunkeihin kuten muuallakin. Nyt maksamme siitä, ettei kylä saa hiljentyä eikä luonto vallata takaisin omaansa.
Hiljenevä maaseutu voisi olla elämän paluu. Mutta sitä vartioidaan kuin hautaa. Erityisen tiukasti vartioimme susia. Euroopan mittakaavassa meillä on poikkeuksellisen vähän susia ja poikkeuksellisen paljon tilaa niille. Italiassa niitä on 3500, Saksassa yli 2000. Suomessa kolmisen sataa – ja silti liikaa.
Suomalaisten erityinen luontosuhde tuntuu olevan ennen kaikkea kuviteltu omistussuhde.
Yhden suden arvo kansantaloudelle on arvioitu kuudeksi miljoonaksi euroksi. Kuusi miljoonaa euroa: metsien kasvua, hiilensidontaa, monimuotoisuutta, peurakolarien vähenemistä – puutarhojen ja viljelmien kasvurauhaa. Suomen 300 suden kokonaishyöty on laskelmassa lähes kaksi miljardia – ja silti poliitikot kohtelevat sutta kuin epätoivottua kuluerää.
Paljon porua nostavien lammasvahinkojen korvaukset ovat alle miljoonan vuodessa, ja niiden nojalla vaaditaan tappolupia. Käytännössä haluamme tuhota miljoonien hyödyt suojellaksemme satasen puuhastelua. Kommenttipalstat täyttyvät myös kuvitelmilla ihmisille aiheutuvasta uhasta. Tilastot kuitenkin kertovat, että pullonavaaja, hyttynen tai etenkin joulusauna ovat huomattavasti vaarallisempia. Niiden vaaraa ei kuitenkaan torjuta hinnalla millä hyvänsä. Ongelma ei olekaan peto, vaan suhteellisuudentajun puute. Samat ihmiset, jotka pelkäävät lastensa puolesta, vaativat yhteiskunnan kustannuksella koulutakseja, jotka tappavat lapsen moninkertaisella todennäköisyydellä.
Susi ei ole maaseudun uhka – se on sen tuottavin asukas. Jos joku välttämättä haluaa ampua suden, pitäisi soveltaa aiheuttaja maksaa -periaatetta: tilisiirto Valtiokonttoriin 12 000 000 €, niin pari kaatolupaa tulee paluupostissa.
Tiedevastaisuus on uskon perintö
Petopolitiikka ei perustu tietoon, vaan maailmankuvaan. Samaan, joka asetti ihmisen kaiken yläpuolelle ja muun elämän alisteiseksi lisukkeeksi. Kristilliskonservatiivinen perintö elää yhä lainsäädännössä ja asenteissa: ihminen on jumalan kuva, ja maa annettiin hallittavaksi. Siinä maailmassa pedolla ei voi olla itseisarvoa — vain arvo, jonka ihminen sille antaa.
Antroposentrisyys olisi syytä lisätä tautiluokitukseen.
Se on ihmiskunnan pitkäikäisin pandemia, joka on tappamassa meidät lajina kuudennen sukupuuttoaallon alkupäässä. Se saa meidät luulemaan, että olemme luonnosta erillisiä, vaikka olemme sen sisäelimiä. Ympäröivien organismien tuhoaminen ei suojele meitä – se käynnistää ekosysteemissä hylkimisreaktion.
Luonto ei tarvitse meitä – me tarvitsemme sen
Luontokato on Suomen olennaisin turvallisuusuhka. Susi on metsäluontomme avainlaji: se hyödyttää välittömästi kymmeniä muita ja välillisesti satoja. Ilman petoja metsät köyhtyvät, hirvieläimet ylikasvavat, maaperä kuluu, metsien kasvu heikkenee. Jokainen tapettu susi on ekosysteemin rakenteesta poistettu tukipilari.
Mutta tämä ei mahdu siihen maailmankuvaan, jossa metsää mitataan sellutonneina ja luontoarvo ei kelpaa taselaskelmiin. Siksi maaseutu saa tyhjentyä, mutta ei villiintyä pois Jumalan lapsen hallinnasta.
Ehkä ”asuttuna pitäminen” kaipaa päivittämistä. Ultra Bran kokoonpano stadikan lavalla ylitti suurimmillaan kahdeksan suomalaisen kunnan asukasmäärän, mutta silti me yritämme pitää ne väkisin hengissä. Kun ihminen lähtee korvesta kaupunkiin, miksei luonto saisi jäädä? Vaikka kyläkauppa sulkee ovensa, voisiko metsä avata uuden matkailuliiketoiminnan?
Jos elinvoimaa kerran halutaan, miksei laskettaisi mukaan sitä elämää, joka ei tarvitse mielenterveyspalveluja, korkeakoulutusta tai valtiontukia? Koko Suomi voi silti olla asuttuna. Ei väkisin ihmisillä, vaan vapaaehtoisesti elämällä.
Ehkä mekin vihdoin asuisimme täällä oikein päin — emme luontoa mikromanageroivina Jumalan kamreereina, vaan sen osana.
Markus Wasara
Kirjoittaja on äidinkielenään sarkasmia puhuva optimisti, joka diggaa luontoa ja markkinataloutta, ja uskoo niiden tulevan mainiosti toimeen keskenään.
