Katteeton poliittinen puhe on huono satu
Hallituksen kulttuuripoliittinen selonteko visioi luovien alojen elinvoimaa vuoteen 2040. Samaan aikaan hallitus toimii systemaattisesti sitä vastaan: leikkaukset kurittavat kulttuuria, lisäävät työttömyyttä ja vesittävät investoinnit, kirjoittaa Minna Lindgren.
Olen alkanut salaa vihata hallituksen teettämää Kulttuuripoliittista selontekoa. Se käsittelee kulttuurin perustan säilyttämistä, uudistumista ja elinvoimaisuutta ja perehdyttää ummikkopoliitikonkin ymmärtämään luovien alojen toimintaedellytyksiä niiden vaikuttavuuden lisäämiseksi. Visio ulottuu 2040-luvulle. Miksi siis ärsyyntyä moisesta unelmapaperista?
Siksi, että vajaassa vuodessa selonteko on osoittanut, mitä on katteeton poliittinen puhe. Hallitus, joka tilasi selonteon, on systemaattisesti toiminut sitä vastaan, piittaamatta hyväksymistään visioista ja asiantuntijatyönä valmistuneista selvityksistä.
Samaan aikaan, kun kulttuuriministeri lausuu lempeitä litanioita kulttuurin merkityksestä ja vaikutuksesta, hallitus näivettää suomalaista kulttuuria. Näivettäminen ei ole rationaalista eikä johda toivottuihin tuloksiin, ja siksi sen selittää ainoastaan ideologinen kulttuurin vastustaminen.
Ei ole mitään talkoita, joihin kaikkien (paitsi rikkaimpien) on osallistuttava. On pitkään jatkunut taantuma ja talouskurin seurauksena kiihtyvästi kasvavat työttömyys ja valtionvelka. Sopeutustoimien tulisi lisätä työllisyyttä ja hyvinvointia, poistaa säilyttäviä ja markkinoita jarruttavia tukia, kannustaa ympäristötekoihin ja herättää ihmisissä toivoa.
Kaikki kulttuurista leikkaaminen lisää työttömyyttä. Yksi luovan alan työntekijä työllistää keskimäärin 1,7 muun alan työntekijää, joten työttömiksi eivät jää vain taiteilijat, vaan monet muut ammattilaiset rekkakuskeista kampaajiin ja ravintoloitsijoihin (vain joitain mainitakseni).
Olisi osattava laskea jokin arvo sille, miten käy hyvinvoinnin, kun kulttuuri on vain luksusta niille harvoille, joilla siihen on varaa. Hiljattain käynnistyikin tutkimus, jossa selvitetään, mitä yhteiskunnalle maksaa se, että osa lapsista ei saa musiikkikasvatusta. Odotan tuloksia malttamattomana.
Räikein esimerkki kulttuurin ideologisesta vastustamisesta on syksyn budjettiriihi, jossa hallitus yritti vastata yleiseen vaatimukseen kohdistaa leikkauksia yritystukiin. Tällä tarkoitettiin markkinoita hidastavia tukia ja ympäristölle haitallisen yritystoiminnan verohelpotuksia. Mutta hallitus keksi, että Suomen Elokuvasäätiön tuki voi yksin edustaa koko maan yritystukia ja napsaisi siitä yli kolmasosan, lähes 8 miljoonaa, pois.
Kun ehdotuksesta nousi äläkkä, leikkaus supistui 5,5 miljoonaan. Summa on valtion budjetissa olematon eikä leikkaus tuota taloudellista kasvua. Kotimaiselle elokuvatuotannolle se on kuitenkin iso raha, jonka menettämisen jälkiä on kallis korjata: tuotantoyhtiöitä ja elokuvateattereita ajetaan konkurssiin, alan työntekijöitä työttömiksi.
Kulttuuripoliittisessa selonteossa uskotaan kulttuurin mahdollisuuksiin vientiveturina ja maakuvan kohottajana. En oikein keksi tehokkaampaa keinoa näihin kuin satsaus suomalaiseen elokuvatuotantoon. Elokuvan tekeminen työllistää ison joukon eri ammattien edustajia, ja valmistuttuaan tuote on edullisesti levitettävissä, minne tahansa. Kuten tanskalaisten tv-sarjamenestyksestä tiedämme, maakuvaan tällainen levitys vaikuttaa nopeasti, ja vauhtiin päästyään ala alkaa ruokkia itseään kasvaessaan kansainväliseksi toiminnaksi.
Kyse on investoinnista, joka kannattaisi tehdä juuri nyt. Mutta hallitus tekee päinvastoin. Voimmekin unohtaa Kulttuuripoliittisen selonteon, sillä se on huono satu, vailla taiteellista arvoa.
