Vihreiden herätettävä halua tai pelkoa muissa puolueissa

Eero Karisto

Keskustan, demareiden ja Liike Nytin viimeinen välikysymys oli jälleen yksi esimerkki siitä, että vihreät eivät ole halutuinta seuraa.

Vielä vuosituhannen alussa hallituspohjalla oli maan asioihin huomattavasti pienempi vaikutus kuin nykyisin. Nyt se, istuvatko vihreät hallituksessa vai eivät, vaikuttaa ennen kaikkea ympäristöpolitiikkaan, mutta myös moniin muihin vihreiden tavoitteisiin.

Tuleva hallitus todennäköisesti lieventää nykyisen hallituksen tiukimpia leikkauksia, mutta voi olla, että työterveyshuolto säilyy edelleen koskemattomana.

Koulutus- ja sivistyspolitiikassakin todennäköisesti lievennetään nykyhallituksen leikkauksia, mutta ilman vihreitä panostus kohdistunee ennen kaikkea kaupallisiin ja teknisiin aloihin humanististen ja yhteiskunnallisten kustannuksella.

Myös vero- ja tulojakopolitiikassa tapahtunee muutosta riippumatta siitä, ovatko vihreät seuraavassa hallituksessa vai eivät. Tosin vihreillä olisi oma tärkeä sanottavansa muutosten sisältöön.

Ihmisoikeuspolitiikassa vihreät ovat jääneet vasemmistoliiton kanssa nurkkaan puolustamaan sopimusperäistä maailmanjärjestystä silloinkin, kun se vaatii Suomelta panostusta. Palestiina-kysymyksessä seuraava hallitus kuitenkin vapautunee kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten muodostamasta kiviriipasta, mikä veisi politiikkaa samaan suuntaan kuin vihreätkin haluaisivat.

Maahanmuuttopolitiikkakin todennäköisesti avautuu seuraavan hallituksen aikana, mutta ilman vihreitä humanitääriset periaatteet voivat jäädä pahasti työperäisyyden jalkoihin.

Viisi tietä hallitukseen

Hallitusovet voivat avautua pienille ja keskisuurille puolueille erilaisista syistä.

Yksi mahdollinen syy on se, että jokin iso puolue kaipaa pienempää puoluetta liittolaisekseen hallituksessa yleisellä tasolla tai joissakin tietyissä asioissa. Antti Rinteelle (sd) vihreät ja vasemmistoliitto olisivat tässä roolissa mieluisia kumppaneita.

Toinen syy voi olla se, että pienempää puoluetta kaivataan hallitukseen tasapainottamaan asetelmia. Näin kävi esimerkiksi Kataisen hallitusta muodostettaessa, kun kokoomus halusi kristillisdemokraatit tasapainottamaan tilannetta, jossa demarit saivat vasemmistoliiton.

Kolmas syy voi olla se, että puoluetta pelätään niin, että sitä ei haluta päästää oppositioon. Tämä on syy, miksi perussuomalaiset maanittelivat kovasti keskustaa mukaan Petteri Orpon hallitukseen. Pelätään siis sitä, että puolue pystyy oppositiossa nakertamaan hallituspuolueen kannatusta. Juuri näinhän onkin käynyt perussuomalaisten ja keskustan kesken. Samasta syystä demarit ovat yleensä halunneet vasemmistoliiton samaan hallitukseen.

Neljäs vaihtoehto on, että puoluetta yksinkertaisesti tarvitaan, jotta hallituksen taakse saadaan enemmistö. Siksi keskustan kieltäydyttyä RKP haluttiin Orpon hallitukseen, vaikka tiedettiin, että sen ja perussuomalaisten välille syntyy skismaa – jota sitten on syntynyt vähemmän kuin jotkut pelkäsivät, toiset toivoivat. Jo Juha Sipilä (kesk) aikanaan ennakoi skisman riskin, ja päätti jättää RKP:n hallituksensa ulkopuolelle.

Lisäksi on sellainen käsite kuin yleinen haluttavuus kumppaniksi. Mukavia puolueita halutaan mukaan hallitukseen usein myös hallituspohjan vahvistamiseksi.  RKP on sen tyypillinen edustaja, pitkälti siksi, että heille kaikki käy, kunhan tietyt ruotsin kieleen liittyvät kysymykset turvataan.

Vihreätkin ovat vaihtelevasti olleet lähes kaikille mieluisa kumppani, siis silloin kun ympäristöasiat olivat yleisellä agendalla alkupäässä ja perussuomalaiset pienempi tekijä – ja ennen kokoomuksen vetäytymistä enemmän oikealle.

Kuka haluaisi vihreät?

Demarien tuleva hallitustilanne näyttää hyvältä, vaikka se jäisi vaaleissa kakkoseksi.

Näyttää siltä, että keskusta menee seuraavaan hallitukseen vaikka keittiön ovesta saranan puolelta, todennäköisemmin kuitenkin paraatiovesta aplodien saattamana.

Kokoomuskin näyttää pitävän pintansa, ja varmasti puolueessa valmistaudutaan jo seuraavaan hallitukseen.

Näistä kolmesta vähintään kaksi istuu seuraavassa hallituksessa, ja millekään niistä vihreät ei ole erityisen läheinen tai tarpeellinen kumppani.

Demarit tuskin pelkäävät

Demarien suhtautumisen vihreisiin ratkaisee kaksi kysymystä: tarvitsevatko demarit vihreitä johonkin hallituksessa ja toisaalta, ovatko oppositiossa olevat vihreät hallituspuolue SDP:lle uhka.

Ensimmäiseen kysymykseen lopullinen vastaus selviää vaalien jälkeisistä voimasuhteista. Jälkimmäiseen vastaus näyttää Lindtmanin politiikasta päätellen olevan kielteinen.

Ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksissä vihreiden räksyttämistä ei nähdä demareissa uhkana. Sotessa tuleva hallitus ottanee takapakkia Orpon hallituksen leikkauslinjaan sen verran, että vihreiden on vaikeampi käydä tulevan kuin nykyisen hallituksen kimppuun. Myös koulutuspolitiikassa tuleva hallitus ilmeisesti hiukan tasoittaa Orpon hallituksen kaivamia kuoppia.

Ihmisoikeuspolitiikassa tapahtuvat repeilyt SDP:ssä tosin kertovat, että ihan mukisematta demarit eivät kulje Lindtmanin perässä.

Nostaako sinivihreys päätään

Kokoomus on nykyisin Suomen politiikan suuri jokeri. Petteri Orpon toteuttama täyskäännös puolueessa voi olla pysyvä tai pitkäaikainen. Tai sitten puolueessa ajatellaan, että nykyinen hallitus on saanut tarpeeksi aikaan tietyissä asioissa, ja nyt voidaan taas katsoa yhteiskuntaa vähän laajemmasta näkökulmasta. Vihreiden kannalta myönteistä on, että kokoomuksen puheissa ympäristöarvot ovat vielä kunniassa, vaikka eivät teoissa näykään. Toki kokoomuksessa on siipensä, vielä niitä sinivihreitä sivistysporvareitakin löytyy, mutta myös räyhäoikeisto. Jälkimmäinen on ollut kovin näkyvä, edellinen niin hiljainen, että sen olemassaoloa on epäilty. Mutta kyllä sekin siellä on, ja ehkä pääsee nostamaan päätään, kun nykyisen hallituksen työ päättyy. Ehkä.

Joka tapauksessa kokoomuksessakin on voimia, joille vihreät ovat suuri vihollinen. Ja päinvastoin.

Vihavaiheesta järkiliittoon keskustan kanssa?

Keskustalle vihreiden mukanaolo hallituksessa on suurempi kysymys kuin demareille tai kokoomukselle.

Puolueella on pakkomielle siitä, että vihreät ovat sen politiikan pahin vastus. Suuria erimielisyyden aiheita puolueilla tosiaan onkin, mikä molemmissa puolueissa kyllä tiedetään.

Mutta tosiasia on, että Sanna Marinin (sd) hallitus, jossa sekä keskusta että vihreät istuvat, harjoitti kaikista takaiskuista huolimatta ehkä parasta ympäristöpolitiikkaa, mitä Suomessa on harjoitettu, siis ympäristön kannalta paljon parempaa kuin nykyinen. Monessa asiassa vihreät saivat turpiin, mikä on vienyt huomion siltä, että hyvin monessa vihreät myös onnistuivat. Eikä keskustalle jäänyt paljonkaan selitettävää syrjäisimpiinkään peräkyliin.

Sari Essayah (kd) on osoittanut, että keskustalainen maatalousministeri ei välttämättä olekaan ympäristön kannalta pahin mahdollinen.

Keskustassa on myös jo merkkejä turve- & turkistarha -identiteettipolitiikasta luopumisesta.

Mutta keskustalle vihreät oppositiossa eivät muodosta minkäänlaista uhkaa. Siksi keskusta voi olla se, joka sulkee vihreiden oven hallitukseen. Nykyisessä tilanteessa vihreille keskusteluyhteys keskustaan päin on tärkeämpi kuin päinvastoin.

Toisaalta demarit voivat kokea vihreät tarpeelliseksi tueksi, jos he lähtevät hallitukseen kokoomuksen ja keskustan kanssa, ehkä myös, vaikka kokoomus jäisi oppositioon. Silloin vihreitä voidaan tarvita myös hallituksen enemmistön varmistamiseen. Mutta jos Lindtman on tilanteessa, jossa joutuu valitsemaan keskustan ja vihreiden välillä, keskusta lienee aika vahvoilla.

Halu tai pelko

Joka tapauksessa puolue pääsee hallitukseen vain, jos joku iso puolue sen sinne haluaa ja muut hyväksyvät. Pelkkä koko ei siihen riitä, ja vaalivoiton täytyy olla tuntuva, jotta muut siitä pelästyisivät.

Tärkein valtti vihreille olisi ympäristökysymysten nousu yleisellä agendalla samalle tasolle, jolla se oli 2019 vaalien alla. Mutta tehokkaita keinoja teeman nostamiseen ei taida olla näköpiirissä.

Media – tai pikemminkin osa siitä, kuten Yle, Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti – tekee kyllä ansiokasta ympäristöjournalismia. Toistaiseksi vain ympäristön tilan ja politiikan välinen yhteys ei mediassa juurikaan näy. Sosiaalisen median maailma on niin eriytynyt ja algoritmien ohjaama, että yhä harvempi törmää materiaaliin, joka voisi vaikuttaa hänen ajatteluunsa ympäristöasioiden osalta.

Tie seuraavaan hallitukseen on vihreille siis kivinen. Kannatuksen kasvattaminen on hyvä apu, mutta se ei riitä. Muiden täytyy joko haluta tai pelätä, mieluummin molempia, mikäli vihreät aikovat päätyä seuraavaan hallitukseen.

Ilman kavereita ei pärjää

Puolue tarvitsee yhteistyökumppaneita, jos aikoo käyttää hallitusvaltaa. Suomen historiassa on useita esimerkkejä eri puolueiden paitsiosta. Merkittävin oli kokoomuksen hallituskelvottomuus 1966–1987.  Myös vasemmistoliiton edeltäjä SKDL oli 18 vuotta yhtäjaksoisesti oppositiossa. Perussuomalaisille oli itselleenkin vaikeaa siirtyä marginaalista salonkikelpoiseksi, ja ensimmäinen yritys 2011 epäonnistui. Perussuomalaisten edeltäjä SMP osallistui 36 vuoden toimintansa aikana kahteen hallitukseen ennen romahtamistaan. Kristillisdemokraatitkin ovat nyt hallituksessa vasta kolmatta kertaa, vaikka puolue on ollut eduskunnassa vuodesta 1966.

Vihreät olivat aluksi marginaaliryhmä, jota kukaan ei kuvitellut hallitukseen. Välillä puolueen on ollut hyvin helppo löytää kavereita, mutta nyt vähän vaikeampaa. Syitä saattavat olla ainakin ympäristöarvojen heilahtelu yleisessä ilmapiirissä, poliittisen kentän polarisaatio, oikeistolaisten arvojen terävöityminen ja vihreiden pitäytyminen vahvasti hyvinvointiyhteiskunnan ja tasa-arvon puolustajana.

Seuraavien vaalien jälkeen vihreät eivät voi luottaa siihen, että puolue ilman muuta luikahtaa hallitukseen demarien peesissä.