Kansainvälinen sääntöperäinen maailmanjärjestys on kriisissä

Kansainvälinen sääntöperäinen maailmanjärjestys on kriisissä – tai kuollut. Se rakentuu kahden kivijalan varaan: valtioiden välinen yhteistyö ja sen takaava voimankäytön uskottavuus. Kansainvälisen järjestyksen vakaus on historiassa perustunut yhden toimijan ylivertaisuuteen. Viimeiset 35 vuotta Yhdysvallat on johtanut yksinapaista maailmaa ja ollut maailmanjärjestyksen viimeinen tae. Sitä se ei enää ole.

Yhdysvaltojen rooli maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä on heikentynyt muun muassa Irakin ja Afganistanin sotien takia. Ne ovat myös heikentäneet liittolaisuuksia ja vahvistaneet yhdysvaltalaisten äänestäjien halua vetäytyä muusta maailmasta.

Muut suurvallat – erityisesti Venäjä ja Kiina – ja pienemmätkin maat pyrkivät murtamaan nykyisen maailmanjärjestyksen ja korvaamaan sen vahvimman oikeudella. Historiallisesti kansainvälisen vallan uusjako synnyttää strategista kilpailua, konflikteja, sotia ja muita arvaamattomia riskejä.

Tämä ei tarkoita, että suursota olisi väistämätön, mutta Si vis pacem, para bellum – jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan – on edelleen ajankohtainen periaate. Vakautta horjuttavat toimijat suuntaavat iskun ensimmäiseksi sinne, missä puolustus on heikointa. Siksi on ratkaisevan tärkeää vahvistaa kansallista puolustuskykyä ja lujittaa länsimaiden yhteistä turvarakennetta. Yhteisen järjestyksen haavoittuvuus alkaa aina sen heikoimmasta kohdasta.

Hyvinä aikoina vallan tarve unohtuu

Rauhan kausina kansainvälinen järjestys vaikuttaa toimivan lähes itsestään. Ei se helppoa silloinkaan ole, mutta valtiot tekevät yhteistyötä, solmivat sopimuksia ja sitoutuvat kansainvälisiin instituutioihin. Tällaisina aikoina voi helposti syntyä mielikuva, että maailmanjärjestyksen ylläpitämiseen ei tarvita muuta kuin hyvä tahto, paljon työtä ja toimivat rakenteet. Säännöt näyttävät kantavan, ja konflikteja pystytään rajoittamaan tai ehkäisemään ilman uhkaa voimankäytöstä.

Yhteistyön ensisijaisuus on illuusio. Myös rauhalliset ajanjaksot nojaavat taustalla olevaan valtioon, jolla on kyky ja halu käyttää väkivaltaa järjestelmän ylläpitämiseen. Jos hegemonia on riittävän vahva, kuten Yhdysvallat on ollut kylmän sodan jälkeen, ei vakavasti otettavia haastajia järjestelmälle synny. Tämä tarjoaa hyvän ympäristön sääntöpohjaisen maailman kehittämiselle.

Järjestyksen takaava voima jää usein huomaamatta ennen kuin sitä ei enää ole. Sen puuttuminen ei näy järjestelmän arjessa vaan sen hajoamisessa. Kun sääntöjä rikotaan eikä kukaan aseta rajoja, mureneminen alkaa – ensin hitaasti, sitten kiihtyvällä tahdilla.

Venäjä haastoi maailmanjärjestyksen

Venäjä on viime vuosina järjestelmällisesti haastanut koko liberaalin, sääntöihin perustuvan järjestyksen perustaa. Vuoden 2022 hyökkäys Ukrainaan oli pitkän turvallisuuspoliittisen murroksen kulminaatiopiste Euroopassa.

Venäjän geopoliittinen strategia rakentuu kolmeen keskeiseen tavoitteeseen: palauttaa Neuvostoliiton vaikutuspiiri, murtaa Euroopan poliittinen yhtenäisyys ja syrjäyttää Yhdysvallat Euroopan turvallisuusrakenteista. Se ei hae alueellista hegemoniaa vain omilla rajoillaan, vaan pyrkii vaikuttamaan geopoliittiseen järjestykseen globaalisti – erityisesti niillä alueilla, joilla lännen vaikutusvalta horjuu.

Venäjän toimintamallissa toistuu selkeä kaava: ensin rakennetaan poliittisia ja taloudellisia riippuvuussuhteita, tuetaan autoritäärisiä hallintoja ja nostetaan lojaaleja poliitikkoja valtaan – esimerkkeinä Aljaksandr Lukašenka Valko-Venäjällä ja Viktor Janukovytš Ukrainassa. Jos tämä ei riitä, Venäjä vetoaa venäläisvähemmistöjen kohteluun tai alueelliseen epävakauteen ja lähettää joukkoja "rauhan turvaamiseksi". Tuloksena on konfliktin jäädyttäminen tai suora alueen haltuunotto.

Tämä malli toistuu: Tšetšenian toisen sodan (1999–2000) väkivalta, Georgian sota (2008), Krimin ja Itä-Ukrainan valtaus (2014), Syyrian sisällissotaan puuttuminen (2015–) ja Afrikan operaatiot (2017–). Sotilaallinen väkivalta ei ole poikkeus vaan osa ennakoitavaa toimintakaavaa.

Venäjän keinovalikoima on laaja: energiariippuvuus, korruptio, informaatiosota ja poliittinen vaikuttaminen ovat maan normaaleja toimintatapoja. Sotilaallista voimaa tuetaan taloudellisilla sidoksilla ja propagandalla. Kaasun kautta rakennettu riippuvuus on lamauttanut monien eurooppalaisten valtioiden reagointikykyä, ja Euroopan sisäiseen politiikkaan vaikutetaan nostamalla populistisia liikkeitä ja repimällä yhteiskunnallisia jakolinjoja.

Syyria ja Sahelin alue havainnollistavat Venäjän strategian globaalia ulottuvuutta. Syyrian sisällissodassa Venäjä sai strategisen tukikohdan Lähi-idässä. Samalla sodan aiheuttamat pakolaisvirrat loivat paineita Eurooppaan. Sahelin alueella Venäjä on täyttänyt tyhjiön Ranskan vetäytyessä: sen läsnäolo epävakauttaa aluetta ja lisää muuttoliikettä, mikä vahvistaa ääriliikkeitä ja horjuttaa Euroopan poliittista yhtenäisyyttä.

Tämä ei ole kokoelma erillisiä konflikteja vaan osa johdonmukaista strategiaa, jonka tavoite on heikentää Eurooppaa sisältäpäin ja luoda vaihtoehtoinen turvallisuusjärjestys, jossa vahvimman oikeus korvaa sääntöperustaisuuden.

Vuoteen 2022 asti Venäjän strategia toimi. Kerta toisensa jälkeen se saavutti tavoitteensa ilman ratkaisevaa vastarintaa.

Jokainen myönnytys nosti seuraavan kriisin hintaa. Jos Venäjää ei pysäytetä Ukrainassa, seuraava koetinkivi voi olla Naton yhtenäisyyden murtaminen – esimerkiksi hyökkäyksellä itäiseen jäsenvaltioon. Kansainvälisen järjestyksen uskottavuus punnitaan siinä, kuinka se vastaa Venäjän haasteeseen.

Rauhaa ei turvata toiveilla

Suomen on varauduttava sotaan. Uskottava puolustus ehkäisee sodan syntyä ja auttaa meitä siinä tilanteessa, jos sota syttyy. Vahva kansallinen puolustuskyky on edelleen perusta, jonka varaan muu turvallisuus rakentuu. Meidän on panostettava kaikkiin keinoihin, jotka tarjoavat riittävän vaikutuksen suhteessa kustannuksiin. Tähän kuuluu myös asejärjestelmien hyödyntäminen täysimääräisesti.

Naton jäsenyys tuo uusia mahdollisuuksia, mutta ei poista omavastuun tarvetta. Meidän on varmistettava, että liittolaisilla on vahva intressi puolustaa Suomea – strategisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Tässä pohjoismainen ulottuvuus on keskeinen: Norja, Ruotsi, Tanska, Islanti ja Suomi muodostavat geopoliittisesti arvokkaan alueen. Yhdessä olemme vahva linnake Venäjää vastaan.

Maailma elää monikriisin aikakautta. Teknologinen kehitys – erityisesti droonit, sensoriverkot ja autonomiset asejärjestelmät – muuttaa sodankäynnin luonnetta nopeasti. Energiatalouden murros siirtää valtaa fossiilisista polttoaineista riippuvaisilta valtioilta uusiin tuotannon ja varastoinnin solmukohtiin. Kansainvälinen talous jakautuu yhä selvemmin poliittisiin blokkeihin, mikä tuo mukanaan uusia riippuvuuksia ja rajoituksia. Ilmastonmuutos kiihdyttää resurssipaineita ja alueellisia konflikteja.

Turvallisuus on vapaan yhteiskunnan perusta. Ilman puolustuskykyä ei ole keinoja suojella sitä, mitä haluamme säilyttää – eikä tilaa sopeutua muuhun muutokseen. Turvallisuuspolitiikan on oltava sijoitus suomalaisten tulevaisuuteen, ei talvisodan tai rauhan aikakauden muistelua.

Mikko Särelä