Jos luvattu maa olisi Suomessa – kertomus kansojen yhteentörmäyksestä

Johanna Kohvakka

Kalevien kansa on muinainen, kulttuuriltaan ja uskonnoltaan muista erottuva kansa, joka syntyi Ylä-Savon metsissä tuhansia vuosia sitten monien muiden kulttuurien joukossa. Vuosisatojen aikana heidät kuitenkin karkotettiin esi-isiensä mailta ja he hajautuivat eri puolille mannerta.

Kaleveja vainottiin toistuvasti. Heidän uskontonsa, kielensä ja tapansa herättivät epäluuloa valtaväestöissä. Kalevit toimivat usein kauppiaina, opettajina ja lääkäreinä – ja joutuivat syntipukiksi, kun valtakunnat romahtivat tai kulkutaudit levisivät. Heidän uskontonsa ei kieltänyt koron perimistä, joten he toimivat usein pankkiireina ja rahanlainaajina, ja siten heistä tuli näkyviä toimijoita rahataloudessa. Koko kalevien kansaa syytettiin harhaoppisuudesta, juonittelusta ja vallan tavoittelusta.

Vainojen huipentuma nähtiin viime vuosisadalla, kun laajassa sisällissodassa kaleveihin kohdistettiin järjestelmällinen joukkotuho, jonka aikana miljoonia surmattiin. Tämän jälkeen kansainvälinen yhteisö halusi löytää kaleveille paikan, jossa he voisivat elää turvassa – ja niin katseet kääntyivät jälleen Ylä-Savon metsiin, josta heidän tarinansa muinoin alkoi. Jo aiemmin alueelle oli muuttanut useassa muuttoaallossa kaleveja, jotka pitivät sitä luvattuna maanaan.

Ja niin kansainvälistä yhteisöä johtava Maailman Neuvosto päätti tarjota turvapaikan kalevien kansalle Ylä-Savosta, alueelta, jonka kalevit tunsivat nimellä Kotriel (Jumalan Harju). Paluu tälle alueelle nähtiin paitsi historiallisena oikeutuksena myös jumalallisena velvollisuutena.

Alueella asui kuitenkin jo suomalaisheimo, joka oli asuttanut Ylä-Savoa vuosisatojen ajan, viljellyt maata, rakentanut kyliä ja kehittänyt oman kulttuurinsa.

Maailman Neuvoston aloitteesta Suomen maa-ala päätettiinkin yllättäen jakaa kokonaan kahtia: hieman yli puolet maa-alasta annettaisiin kaleveille ja loput suomalaisille. Suomalaiset eivät hyväksyneet jakoa – he kokivat, ettei heidän maataan voitu noin vain jakaa ulkopuolisten päätöksellä. Yli 90 prosenttia jaettavasta maa-alasta oli suomalaisten omistuksessa.  

Kun kalevit pian julistivat Kotrielin valtion perustetuksi, suomalaiset pitivät sitä miehityksenä. Seurasi levottomuuksia, taisteluita ja pakkosiirtoja. Yli 700 000 suomalaista joutui pakolaisiksi – osa Pohjanmaalle ja Kainuuseen, osa naapurimaiden puolelle. Tätä aikaa muistettiin pitkään nimellä "Tuuliin kadonneet kodit".

Kalevien hengelliset johtajat julistivat: "Paluu Kotrieliin ei ole poliittinen teko – se on jumalallinen velvollisuus." He vetosivat omiin pyhiin kirjoituksiinsa, Kalevalaan.

Pari vuosikymmentä perustamisensa jälkeen Kotriel valtasi suuria osia alueista, jotka kansainvälinen yhteisö oli tunnustanut suomalaisten asuinalueiksi – erityisesti Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Satakunnan. Tämä rikkoi suoraan aiempia sopimuksia. Kansainvälinen yhteisö paheksui toimia, mutta ei tehnyt mitään niiden pysäyttämiseksi. 

Sen sijaan yhä useampi maa muun muassa vahvisti Kotrielin sotateollisuutta tekemällä mittavaa asekauppaa maan kanssa. Asekauppa oli keskeinen osa Kotrielin ulkopolitiikkaa ja taloutta maan perustamisesta lähtien.

Kotrielin hallinto ajoi suomalaisia Pohjanmaalle Vaasan kaistaleelle vuosikymmenten mittaan – ei yhdellä iskulla, vaan tuhansilla pienillä toimilla, jotka tekivät suomalaisten elämästä muualla mahdotonta.

Ensin tulivat siirtokunnat. Ne rakennettiin keskelle suomalaisten kyliä, ja niiden ympärille nousivat muurit, valvontatornit ja sulkuportit. Siirtokuntien asukkaat elivät Kotrielin lakien turvin täysinä kansalaisina, kun taas suomalaiset elivät sotilashallinnon alaisuudessa – tarkastuspisteiden, liikkumisrajoitusten ja satunnaisten pidätysten armoilla. Kun vastarinta kasvoi, vastauksena oli kollektiivinen rangaistus: teitä suljettiin, sähköjä katkaistiin, veden saantia rajoitettiin, viljelyksiä tuhottiin.

Toiseksi tuli lupa-arkkitehtuuri. Suomalaisten oli lähes mahdotonta saada rakennuslupia tai korjata kotejaan miehitetyillä alueilla. Kaikki uusi julistettiin turvallisuusuhkaksi ja määrättiin purettavaksi. Suomalaisperheitä karkotettiin, ja heidän kotejaan murskattiin kaivinkoneilla.

Kolmanneksi tulivat muurit. Niitä rakennettiin väittäen, että ne estävät suomalaisten iskuja – mutta niiden linjaus kulki syvällä suomalaisalueiden puolella, eristäen viljelysmaat, koulut ja sairaalat alkuperäisistä asukkaistaan. Jäljelle jääneitä yhteyksiä kontrolloitiin digitaalisesti: jokaista liikettä seurattiin, ja henkilöllisyyksiä tarkastettiin biometrisesti.

Tässä puristuksessa suomalaisten vaihtoehdot vähenivät. Osa pakeni ulkomaille. Suurin osa pakeni Vaasan kaistaleelle, alueelle, joka oli alun perin ollut kalastajayhteisöjen syrjäinen kolkka – mutta josta tuli nyt miljoonien suomalaisten asuinpaikka. Sinne rakennettiin väliaikaisia asumuksia, joita ei koskaan korvattu pysyvillä. Siellä asui kokonaisia sukupolvia ilman kansalaisoikeuksia, ilman vapautta liikkua, ilman tietoa tulevaisuudesta.

Tässä ympäristössä syntyi Pohjoisen Rintama – körttiläinen liike, joka yhdisti aseellisen vastarinnan ja yhteiskunnallisen toiminnan. Se perustettiin ensimmäisen Kotrielia vastaan tehdyn kansannousun aikaan, ja se otti alusta alkaen käyttöön militantteja keinoja, kuten aseellisia hyökkäyksiä ja myöhemmin itsemurhaiskuja Kotrielin joukkoja vastaan. Samalla se alkoi rakentaa sosiaalista infrastruktuuria: perusti kouluja, terveyskeskuksia ja avustusverkostoja alueille, joilta julkiset palvelut puuttuivat. Tämä kaksoisrooli – aseellinen ja sosiaalinen – teki siitä nopeasti vaikutusvaltaisen toimijan erityisesti köyhillä alueilla.

Pohjoisen Rintaman peruskirjassa vaadittiin Kotrielin valtion tuhoamista ja koko esi-isien maan palauttamista, mutta linjausta lievennettiin myöhemmin: sen ensisijaiseksi tavoitteeksi tuli palauttaa alkuperäiset Maailman Neuvoston määrittämät rajat. 

Kotrielin hallitus harjoitti hajota ja hallitse -politiikkaa. Se halusi, että ei ole yhtä selvää tahoa, joka edustaa suomalaisia, vaan että he kilpailevat vallasta keskenään. Yhtäältä Kotriel heikensi määrätietoisesti alueita aiemmin hallinnutta maltillisempaa Etelän Neuvostoa ja sen mahdollisuuksia rakentaa kansallisvaltiota, toisaalta se tuki hiljaisesti radikaalimpaa Pohjoisen Rintamaa. Rintaman annettiin vastaanottaa ulkomaisia rahalähetyksiä, sen kanssa käytiin neuvotteluja naapurimaiden kautta, ja työlupien avulla virtaa pidettiin juuri ja juuri auki. Näin Rintamasta tehtiin hallittu uhka – riittävän vahva horjuttamaan kilpailijoita, mutta tarpeeksi riippuvainen Kotrielin armosta.

Kansainvälisestä painostuksesta johtuen parikymmentä vuotta sitten Kotriel vetäytyi muodollisesti valtaamiltaan suomalaisten ydinalueilta, mutta säilytti täyden hallinnan maarajojen, ilman ja meren yli. Vaasan kaistale jäi saarretuksi, suljetuksi vyöhykkeeksi, jossa asui kaksi miljoonaa suomalaista sähkökatkojen, tavarapulan ja liikkumisrajoitusten keskellä.

Pohjoisen Rintama osallistui samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa vaaleihin ja voitti ne selvästi. Monet suomalaiset näkivät liikkeen vaihtoehtona korruptoituneelle ja neuvotteluihin juuttuneelle vanhalle hallinnolle, Etelän Neuvostolle. Rintaman voitto oli myös suomalaisten protesti: se heijasti vuosien turhautumista saartoon, köyhyyteen ja kansainvälisen yhteisön välinpitämättömyyteen. Vaalien jälkeen Rintama sai oikeuden muodostaa hallituksen – mutta ulkopuolinen maailma ei hyväksynyt sen valintaa.

Pohjoisen Rintaman voittoa ei hyväksytty, koska sen peruskirja kyseenalaisti Kotrielin valtion olemassaolon ja puolusti aseellista vastarintaa miehitystä vastaan. Useat valtiot ja kansainväliset järjestöt pitivät Pohjoisen Rintamaa ääriliikkeenä ja sen aseellista siipeä terroristiorganisaationa, joten sen voittoa ei pidetty yhteensopivana länsimaisten vaalidemokratioiden periaatteiden kanssa. Lisäksi Kotrielin liittolaiset painostivat diplomaattisin keinoin estämään Rintaman tunnustamisen. 

Vaikka Pohjoisen Rintama oli voittanut vaalit demokraattisesti, se joutui hallitsemaan ilman kansainvälistä legitimiteettiä. Muuttuneessa tilanteessa Pohjanmaan saarrettu vyöhyke ei ollut enää toimintakykyinen vapaiden vaalien järjestämiseen. Kotrielin hallinto esti postiyhteydet, rajaliikenteen ja ihmisten liikkumisen. Samaan aikaan Rintama ei luopunut vaaleilla saamastaan vallasta. Vaalien puuttumisesta tuli vuosien mittaan poliittinen umpisolmu: ulkopuolinen maailma ei hyväksynyt Rintamaa, mutta ei myöskään mahdollistanut sen syrjäyttämistä demokraattisesti. 

Kaksi vuotta sitten Pohjoisen Rintama iski viimein Kotrieliin. Kymmeniin kyliin hyökättiin aamunkoitteessa, yli 1 000 kotrielilaista kuoli ja pari sataa otettiin panttivangeiksi. Se oli alueen verisin päivä vuosikymmeniin.

Kotrielin armeija vastasi murskaavalla voimalla. Se pommitti Pohjanmaata tauotta viikkojen ajan. Koteja, kouluja ja sairaaloita tuhoutui. Kymmeniä tuhansia suomalaisia kuoli, sadattuhannet jäivät ilman kotia. Alue alkoi muuttua asuinkelvottomaksi. Kansainvälinen yhteisö kuitenkin vaikeni.

Hiljaisuuden taustalla vaikutti Uskollisten Liitto – Kotrielin ulkopuolella toimiva verkosto, joka yhdisti diasporan liikemiehet, lobbarit, kulttuurivaikuttajat ja poliittiset tukijat. He rahoittivat lehdistöä, järjestöjä, musiikkikilpailuja ja poliittisia kampanjoita. Kritiikki Kotrielin toimista leimattiin epävakaaksi, vihamieliseksi tai jopa kiellettäväksi. Erityisesti suuri liittolaisvaltio, Etäinen Atlantin Liittolainen, on toiminut Kotrielin strategisena tukijana ja hillinnyt kansainvälisen yhteisön painostusta diplomaattisin ja taloudellisin keinoin.

Mediassa kerrottiin usein "molemmista puolista" ja siitä, että tilanne on “monimutkainen”. Pitkään julkisuudessa vältettiin käyttämästä tiettyjä sanoja kuten “kansanmurha”, "miehitys", "apartheid" tai "etninen puhdistus". 

Parin vuoden kuluttua pommituksen alkamisesta Vaasan kaista oli täysin raunioina. Kotriel oli tuhonnut siviilikohteita järjestelmällisesti ja estänyt humanitaarisen avun suomalaisilta vedoten turvallisuussyihin. Yli 50 000 suomalaista oli kuollut, joista lapsia 13 000. Alueella oli pahin ihmisen aiheuttama nälänhätä yli 70 vuoteen ja se koski poikkeuksellisesti koko väestöä. Kotrielin toimia Pohjanmaalla pidettiin laajasti sotarikoksena ja rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Kun kuvat ja videot kuolevista, riutuneista suomalaislapsista levisivät maailmalla, kansainvälinen yhteisö viimein heräsi. Se ymmärsi, että sen oli kannettava vastuu siitä, että valtio oli alunperinkin päätetty muodostaa alueelle, jossa toinen kansa jo eli. Vaikka taustalla oli myötätunto vainottua kansaa kohtaan, hyvitys ei olisi saanut tapahtua toisen kansan kustannuksella, ilman heidän suostumustaan. Ymmärrys siitä, että sorron uhri oli muuttunut sortajaksi, mursi vuosikymmenten hiljaisuuden.

Pohjanmaa julistettiin Maailman Neuvoston väliaikaishallinnon alaiseksi turvavyöhykkeeksi. Kansainväliset joukot saapuivat takaamaan rauhan ja humanitaarisen avun. Rakennettiin uudelleen se, mikä oli tuhottu: koulut, sairaalat ja paikallishallinto. Väliaikainen neuvosto koottiin diasporaan ja paikallisyhteisöihin perustuen.

Viimein koko muu maailma – myös ne vaikutusvaltaisimmat valtiot – tunnusti Suomen tasavallan olemassaolon. Suomi oli nyt itsenäinen valtio, jonka perustuslakiin oli kirjattu oikeus kotiin, vapaus miehityksestä ja sitoumus ihmisarvon jakamattomuuteen.

Kansallispäivänä ei marssittu eikä pidetty puheita. Sen sijaan ihmiset kokoontuivat Vaasan keskustan aukiolle, jonne oli jätetty yksi raunio ennalleen muistoksi – ei vihaa ruokkimaan, vaan muistuttamaan siitä, mihin vaikeneminen ja välinpitämättömyys voivat johtaa. 

Kun historian vääryydet toistuvat uudessa muodossa, toisessa paikassa, jonkun toisen tekemänä, meidän velvollisuutemme on tunnistaa ne vääryydeksi. Hiljaisuus ei koskaan ole puolueettomuutta vaan vääryyden hyväksyntää. Joskus sorretustakin voi tulla sortaja ja meidän on nähtävä se – myös silloin kun se tapahtuu liittolaistemme toimesta. Jokin päivä se sorrettu voimme olla me. On aika tunnustaa Palestiinan valtio.