Oispa kohtuutta – ja Eurooppa sitä johtamassa
Maailma on jäänyt öykkärien panttivangiksi ja valtioviisaus korvautunut alistuvalla ”realismilla”. Mutta niin politiikka, maapallon kantokyky kuin arjen toimivuus edellyttävät, että ihmisjoukot sanovat mielivallalle tiukasti ei. Euroopan on noustava kohtuuden maanosaksi, kirjoittaa Markus Wasara.
Elämme tänä keväänä murmelin päivää, jossa joka aamu uutisissa odottaa uusi mielivaltainen hyökkäys heikompia vastaan. Trump, Netanyahu, Putin, Orpon hallitus, metsäteollisuus, perussuomalaiset tai Helsingin autopuolue ovat taas kerran katsoneet oikeudekseen vääristää käsitystämme kohtuudesta. Murmeli tekee kuten eilenkin: listaa reaktiivisesti liennytystoimia, joilla kaaoksen tuottama vahinko voidaan minimoida. Mutta pahiksille kaaos on taktiikka, ei vahinko. Ollakseen nimensä mukaisesti viisas, homo sapiensin pitäisi nyt koota joukkovoima ja julistaa kohtuuden vallanpalautus.
Etuoikeutetut ovat korruptoineet kohtuuden käsitteen. Tämä näkyy räikeimmin siinä, että kansanmurhaa puolustellaan turvallisuuden nimissä, mutta jo arkisissa asioissa valtaapitävät esittävät yhteiskunnan keskellä törröttävät etuoikeutensa kohtuullisina, tai jopa yleisenä etuna.
Poimin mediavirrasta esimerkkejä. Raha-Suomi -ohjelmassa Björn Wahlroos vaikeroi, kuinka kurjaa on maailmassa, jollei suuryritysten johtajille suoda “pientä siivua vauraudesta”. Autopopulismilla vaalisuosiota keränneet konservatiivit uhriutuivat, että ”keskusta-autoilu täytyy pitää mahdollisena”. Metsäteollisuus aneli, että “metsiä pitäisi voida jatkossakin hyödyntää”. Kaikki nämä vaatimukset voidaan sellaisenaan hyväksyä. Mutta voisimmeko purkaa sen moninkertaisen, täysin kohtuuttoman ylisuosimisen, joka todellisuudessa vallitsee?
Kohtuus ei ole uhriutumalla esitetyn kohtuuttomuuden jatkamista, vaan tasapainon palauttamista kestämättömään järjestelmään.
Jo Al Gore puhui “kvartaalidemokratiasta”, jossa valta siirtyy niille, joilla on rahavalta ja fossiilikapitalistien tuki. Populistinen identiteettipolitiikka ja kulttuurisodat ovat pahentaneet tätä kehitystä. Edustuksellinen demokratia on rikki, kun poliitikot eivät enää toimi integriteetillä yhteisen edun eivätkä tutkitun tiedon varassa, vaan yhdistävät mielivaltaisesti suodattamatonta kansantahtoa, oligarkkien diilejä ja sepitettyjä laskelmia. Yhä harvempi ministeri pitää velvollisuutenaan sanoa eturyhmille: hei, kohtuus kaikessa – ei käy. Valitsimme kohtuuden. Kaikki otetaan huomioon, kenellekään ei anneta liikaa eikä ketään jätetä liian vaikeaan ahdinkoon.
Tutkija Antti Ronkainen analysoi mainiosti, kuinka Eurooppa on rakentanut kasvumallinsa muiden vahvuuksien varaan omien sijaan. Poliittista suosiota ovat saaneet epäeurooppalaiset ajatukset, joiden mukaan yrityksemme hyötyisivät eritoten halvasta energiasta, hämäristä tuotantoketjuista ja markkina-asemien hakemisesta ympäristönormeja polkemalla. Oman kulutuskysynnän ja sosiaalisen nousun annettiin pysähtyä, kun jahdattiin diilejä autokratioiden kanssa. Virhearvion seurauksena Eurooppa on jäänyt jälkeen teknologisesti ja aatteellisesti – ja syventänyt omaa luontokatoaan ja epätasa-arvoaan. Ikuisuuskemikaaleilla käsitelty roina virtaa Eurooppaan, ja tuemme saastuttavaa alkutuotantoa sen sijaan, että rakentaisimme maailman edistyksellisintä ja jalostuneinta markkinaa.
Myös Mario Draghin raportti korostaa uudenlaista eurooppalaista itseymmärrystä: on katkaistava riippuvuus vanhasta transatlanttisesta talouskurista ja rakennettava vahvoja sisämarkkinoita sekä yhteisiä investointeja. Ronkaisen sanoin: “Avain menneiden virheiden ymmärtämiseen on oman eurooppalaisen kasvumallin kehittäminen, joka perustuu lyhytnäköisten pikavoittojen sijaan omaan tulevaisuuteen. Euroopan tulee pyrkiä kilpailemaan maailmanmarkkinoilla laadulla eikä bulkilla. Toisin kuin Orpo ja Purra väittävät, julkiset investoinnit ja hyvinvointivaltio eivät ole tässä kilpailussa rasite.”
Euroopalla on jo kriittisiä vahvuuksia: ilmastopolitiikka, kiertotalous, sääntelyosaaminen, ihmisoikeudet ja demokratia. Vihreä siirtymä ja oikeudenmukaiset yhteiskuntamallit ovat nousemassa maailman kilpailukyvyn mittariksi. Eurooppa voi johtaa maailmaa, jos se ymmärtää, ettei kasvu synny autokratioita kopioimalla vaan omia vahvuuksia määrätietoisesti kehittämällä.
Kohtuudesta on tehtävä taas hyve. Sanotaan wahlrooseille, että saatte toki sen pienen siivun – mutta ette miljardien veroalea tai haitallisia tukia velkarahalla. Keskusta-autoilu pidetään mahdollisena – mutta sille ei enää anneta kohtuuttomasti tilaa ja subventiota. Puuta voi hyödyntää nykyistä pidemmällekin nostamalla jalostusarvoa ihmisten työllä – mutta kasvavat avohakkuut ja luontokadon kiihdyttäminen sellunkeiton takia ei enää käy. Orpon ”kasvuriihi”-ryöstön kaltainen unkarointi ei kuulu hyvinvointivaltioomme. On tehtävä oikeita kasvutoimia.
Vain yhtenäinen Eurooppa pystyy tähän. Tarvitaan EU-tason ratkaisuja, jotka mahdollistavat yhtä aikaa globaalin suunnan näyttämisen ja paikallisdemokratian vahvistamisen. Kohtuuden tie ei ole heikkouden tai kompromissien tie, vaan todellisen vahvuuden: kyvyn rakentaa kestävä tulevaisuus ilman, että odotetaan seuraavaa kleptokraattien synnyttämää kriisiä heidän ehdoillaan.
Maailma tarvitsee nyt maanosan, joka tekee kohtuudesta kestävän kasvun perustan. Jollei se ole Eurooppa, mikä muu sitten?
Markus Wasara
Kirjoittaja on äidinkielenään sarkasmia puhuva optimisti, joka diggaa luontoa ja markkinataloutta, ja uskoo niiden tulevan mainiosti toimeen keskenään.
