Suomen ilmastotavoite on karkaamassa käsistä, koska metsäteollisuuden hakkuut hävittävät liikaa hiilinieluina toimivia metsiä. Pari päivää Luonnonvarakeskuksen tietojen jälkeen ympäristövaliokunnalta tuli yksimielinen lausunto ilmastovuosikertomuksesta, jossa edellytettiin hallitukselta lisätoimia nielujen vahvistamiseksi. Termiä hiilinielu on viljelty viime vuosina hyvin ahkerasti. Kyse on kuitenkin biologian oppitunneilta tutummasta asiasta, kasvien yhteyttämisestä (fotosynteesi).
Jo aiemmin kansallisen ilmastopaneelin edellinen puheenjohtaja Markku Ollikainen on varoittanut jopa miljardien eurojen kustannuksista, jos maankäyttöä koskevan LULUCF- direktiivin tavoitteista jäädään jälkeen. Asia on ollut kuuma peruna Sipilän hallituksen ajoista lähtien, kun asiaa koskeva direktiivi hyväksyttiin 2017.
Lyhyesti kyse on siitä, että Suomi on muiden EU maiden tavoin sopinut pitävänsä nielut tietyn suuruisina 2021-2025 ja 2026-2030. Suomelta odotetaan 17,8 miljoonan hiilidioksiditonnin nielua. Sen lisäksi oma lakiin sidottu 2035 ilmastotavoite nojaa siihen, että tuolloin meidän hiilidioksidipäästömme ovat korkeintaan yhtä suuria kuin hiilinielut.
Loppukevään 2022 ensimmäiset huolestuttavat tiedot maankäyttösektorin (maatalousmaan, metsätalouden ja rakentamisen muodostama kokonaisuus) muuttumisesta päästölähteeksi tulivat vain reilu kolme kuukautta sen jälkeen kun ilmastopaneeli ilmoitti Suomen olevan oikealla polulla ilmastotavoitteen suhteen. Miljoonan tonnin päästökuilu muuttui suuremmaksi ja kesän 2022 maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta huolimatta Marinin hallitus jätti riittämättömän perinnön. Se haastettiinkin oikeuteen eikä keskustan vastahakoisuuden takia hallitukselta tullut uusia lisätoimenpiteitä vuoden 2022 lopussa.
Tällä hetkellä kokoomuksen ja perussuomalaisten toiveet teknisistä hiilinieluista ja lisämaksujen välttämisestä voivat osoittautua hurskaiksi toiveiksi. Ilmastopaneeli totesi aiemmin viime syksynä tekniset hiilinielut kalliimmiksi epävarmoiksi keinoiksi;
“Teknologisten hiilinielujen tuottaminen on toistaiseksi myös kalliimpaa kuin kustannustehokkaat toimet maankäyttösektorilla, kuten esimerkiksi entisten turpeenottoalueiden vettäminen”, sanoo Suomen ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen.
“Kaikkeen hiilidioksidin poistoon liittyy erilaisia riskejä ja epävarmuuksia, joten on tärkeää vahvistaa ja edistää sekä luonnon nieluja että teknologisia hiilinieluja.”, Ollikainen jatkaa. Tästäkin huolimatta hallitus uskoo teknisiin nieluratkaisuihin ja on valmis käyttämään rahaa hankkeisiin.
Hallituspuolueiden haluttomuus puuttua maankäyttösektorin päästöihin enteilee uutta ilmasto-oikeudenkäyntiä. Valtiovarainministeri Purran (ps.) kommentit pikaviestipalvelu X:ssä Luonnonvarakeskuksen tietoihin herättivät epäilyksiä hallituksen sitoutumisesta ilmastopolitiikkaan. Eduskunnan kyselytunnilla 29.2. edellisen hallituksen ilmastoministeri Mikkonen (vihr.) kysyikin suoraan pääministeri Orpolta (kok.) onko hallitus sitoutunut ilmastotavoitteisiin.
Aikovatko asioista vastaavat ilmastoministeri Mykkänen (kok.) ja maa- ja metsätalousministeri Essayah (kd.) toimia niin, ettei hallitus joudu vastuuseen ilmastolain nojalla? Mykkänen joutuikin vastaamaan metsiä koskevaan edustaja Kivelän (vas) kirjalliseen kysymykseen;
“Miten aiotte varmistaa, että kotimainen puu riittää ja sen käyttö on kestävällä tasolla teollisuuden tiekarttojen vähähiilipoluilla ja miten aiotte koordinoida työn niin, että Suomen hiilineutraaliustavoitteen on mahdollista toteutua?”
Viimeksi 16.3. ekonomisti Laukkanen lyttäsi nykyisen hallituksen tähänastiset toimet ja työnsä vuodenvaihteessa aloittanut ilmastopaneelin nykyinen puheenjohtaja Seppälä vahvisti arviot siitä, että hiilineutraalisuustavoite voi kaatua maankäyttösektorin takia. Nykyinen hallitus panttaa maankäyttömaksun hyväksymistä ja on karsinut kustannustehokkaaksi todetun kosteikkoviljelyn tuen.
Haastattelimme Suomen ympäristökeskuksen tutkijaa Sampo Soimakalliota, joka myös avaa vaikealta kuulostavat käsitteetkin. Lähdimme liikkeelle aivan perustavista asioista. Myös Tampereen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden blogi on lukemisen arvoinen.
Mikä on hiilinielu?
-Hiilinielu on mikä tahansa prosessi, joka sitoo hiiltä ilmakehästä johonkin hiilen varastoon, kuten kasvillisuuteen, maaperään tai meriin. Kasvillisuus ja meret ovat toimineet esiteollisesta ajasta lähtien luonnollisina hiilinieluina.
Mikä on teknologinen hiilinielu ja miten niitä tehdään?
-Teknologisella hiilinielulla tarkoitetaan synteettistä keinoa sitoa hiiltä ja varastoida sitä pois ilmakehästä. Hiilidioksidi voidaan ottaa talteen suoraan ilmakehästä tai biomassasta peräisin olevasta savukaasusta, jolloin nieluprosessina toimii kasvava biomassa, jonka ilmakehästä sitomaa hiiltä ei vapauteta poltossa, vaan talteen otetaan ja varastoidaan.
Mitä ongelmia niihin liittyy?
-Teknologiset nielut ovat moniin päästövähennyksiin verrattuna kalliita ja lisäksi niiden toteutettavuuteen ja potentiaaliin liittyy erilaisia haasteita ja epävarmuuksia. Biomassan käyttö ja sen lisääminen pienentävät luonnon hiilinieluja ja aiheuttavat haasteita luontokadon pysäyttämiselle. Hiilidioksidin talteenotto ilmakehästä puolestaan vaatii merkittävän määrän sähköenergiaa. Hiilidioksidin kuljetuksiin ja pysyvään varastointiin liittyy osin avoimia juridisia ja hallinnollisia kysymyksiä. Teknologisten nielujen toteuttaminen on verrattain kallista moniin päästövähennyskeinoihin tai luonnollisten nielujen vahvistamiseen verrattuna. Sekä luonnollisten että teknologisten nielujen lisäämisen potentiaali on rajallinen ja sidotun hiilen pysyvyyteen liittyy epävarmuuksia.
Mitä pitäisi tehdä ensisijassa ja miksi tekniset nielut ovat vasta viimesijainen keino?
-Ensisijaista on välttää päästöjen syntyminen kulutusta vähentämällä ja vähentää päästöjä teknologisin. Samaan aikaan tulee kuitenkin ylläpitää ja vahvistaa nieluja, jottei päästövähennyksiä tehdä nielujen kustannuksella ja jotta ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousu saadaan rajoitettua Pariisin ilmastosopimuksessa tavoiteltavalle tasolle.
Mikä on LULUCF- direktiivi ja kykeneekö Suomi noudattamaan sitä nykyisillä hakkuumäärillä ja puutuotteilla?
-LULUCF-asetus on EU:n maankäyttö, maankäytön muutos ja metsätalous -sektoria koskeva asetus, jolla asetetaan jäsenmaille sitovat velvoitteet ko. sektorin kasvihuonekaasutaseille. Suomella on merkittäviä haasteita saavuttaa LULUCF-asetuksen mukaiset velvoitteet, ellei hakkuumääriä saada alennettua selvästi nykyisestä, mahdollisesti tasolle 55-65 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.
Miksi metsien käytöstä puhuminen on vaikeaa?
Metsäteollisuus ry on suoraan sanonut, että ilmastotavoitteista tulee tinkiä. Keskustelu hyvin herkästi kärjistyy, ja hakkuiden maltillistamista tulkitaan usein väärin. Kiistelyn ytimessä on se, missä määrin EU- sääntelyä voi ulottaa metsiin. Ne on sovittu kuuluvaksi kansalliseen päätöksentekoon.
Luonnonsuojelu ja ilmastopolittiikka ovat EU:n yhteistä päätöksentekoa, mutta kovin menestykästä työtä näillä toimialoilla ei saada aikaan ilman metsien mukanaoloa. Keskusta ja sitä lähellä oleva Maataloustuottajien keskusliitto (MTK) eivät ole toipuneet 30 vuotta sitten pidetyistä repivistä jäsenyysneuvotteluista ja hyvin usein lähtökohtaisesti suhtautuvat epäillen Brysselistä tulevaan sääntelyyn.
Kiihkeimmät metsäteollisuuden etuja puolustavat väittävät valheellisesti, että hakkuut vietäisiin nollaan. Pahinta on kriittisten tutkijoiden syyttäminen epäisänmaallisiksi “agendan” ajajiksi tai luonnehtivat asiantuntijapaneelin harkittuja yhteisiä näkemyksiä mielipiteiksi. Toinen tapa yrittää mitätöidä on halventavassa tarkoituksessa kirjoittaa “tutkija”, eli titteli lainausmerkkien sisään. Keskustelun taso ei ole muuttunut vuodesta 2017, kun BIOS- tutkimusyksikön Majava kirjoitti bloginsa:
“…on oireellista, että MTK on nimennyt 68 tutkijan julkilausuman ”poliittiseksi pamfletiksi” ja valiokunnan päätöksen ”kykenemättömäksi näkemään metsien käytön pitkäaikaiset ilmastohyödyt”. MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja Mikko Tiirola nimitti tutkijoiden toimintaa ”epäisänmaalliseksi”.
Europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäen (kesk.) mukaan päätöksessä ”ei ole järjen hiventä”. Meppi Nils Torvalds (r.) toteaa samassa haastattelussa, että ”EU-parlamentin lähestymistavalla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.” Meppi Eija-Riitta Korhola (kok.) otsikoi blogikommenttinsa: ”Kikkailua suomalaisten kustannuksella”.”
Yksi poskettomimmista väitteistä kuultiin entiseltä ympäristövaliokunnan puheenjohtajalta Hoskoselta (kesk.), kun eduskunnan täysistunto 6.3. käsitteli ilmastovuosikertomusta. Hän sanoi sekavalta kuulostaneessa puheenvuorossaan Suomen olevan jo nyt hiilineutraali. Jos näin olisi, nielujen tulisi sitoa 46 milj. tonnia hiilidioksidia. Viimeisimpien tietojen mukaan maankäyttösektori oli 4,5 milj. tonnin päästölähde. Hoskosen puoluetoveri Aittakumpu (kesk) esitti jopa 2035 tavoitteesta luopumista oman puolueensa hyväksymän kannan vastaisesti.
Hakkuiden rajoittaminen on vaikeaa, koska kyse on metsäteollisuuden ja maanomistajien intresseistä ja oikeuksista. Sipilän hallituksesta lähtien on tavoiteltu voimakasta biotalousvisiota, jossa hakkuut nostettaisiin puun tuotannolliseen maksimiin, eli noin 80 milj. kuutiometriä. Viime vuoden määrä vastasi Luonnonvarakeskuksen mukaan 69 milj. kuutiometriä. Suomen ympäristökeskuksen arvion mukaan ilmastotavoitteiden ja luontokadonkin torjunnan kannalta kestävämpi taso olisi 65 milj. kuutiometriä, mikä vastaa vuoden 2014 hakkuumääriä.
Perinteisesti metsätalouden kestävyyttä onkin totuttu tarkastelemaan tuotannollisesta näkökulmasta ja hiilensidonta ja muu luonnonsuojelu on tullut vahvemmin mukaan vasta viime vuosina. Tämä muutos on mitä ilmeisemmin tuottanut tuskaa tietyille piireille, ja viime hallitus ajautuikin sisäisiin kiistoihin ennallistamisasetuksesta, luonnonsuojelulaista ja biodiversiteettistrategiasta.
Metsätalous – vai pitäisikö puhua sellutalous – tuntuu olevan pyhä lehmä ja kuningas, jolloin totuttujen toimien kyseenalaistaminen ja muuttaminen on häväistys ja majesteettirikos. Kansalaismielipide tosin enteilee tällä hetkellä ilmapiirimuutosta. Luonnonsuojeluliiton helmikuun lopulla teettämän kyselyn perusteella yli puolet suomalaisista rajoittaisi hakkuita.
Hakkuiden rajoittaminen ei tosin ole ainoa keinoa, vaan metsien kasvua voisi edistää lannoituksin, metsittämällä käyttämättömiä peltoja, rajoittamalla uusien peltojen raivausta metsiin ja puun kiertoaikaa pidentämällä, eli päätehakkuu myöhemmäksi. Vasta istutettu taimi ei toimi hyvänä nieluna, vaan 20-40 vuoteen ikään ennättänyt nopeimmassa kasvuvaiheessa oleva puu.
Puun käytön ilmastovaikutuksia voisi pienentää valmistamalla kestävämpiä tuotteita ja ulottamalla päästökauppa maankäyttöön. Metsäteollisuus onkin lupaillut uusia pitkäikäisiä puutuotteita markkinoille, mutta meneekö sittenkin helppona rahantekona sellu yhä kiinalaisten wc- paperin raaka-aineeksi? Näin näyttäisi jatkuvan.
Luonnonsuojelulla, ilmastolla ja koko metsäteollisuudella ei lopulta pyyhi hyvin, mikäli jalostusastetta ei nosteta. Metsäpolitiikan toimenpiteiden tulisi pyrkiä tähän, eikä hakkuiden ja puun käytön maksimointiin. Jos suuria hakkuumääriä tavoitellaan yhä, kaikki puusta valmistettava sellu pitää käyttää vaatteiden valmistukseen. Tämä ei kuitenkaan korvaa luontokadon kiihdyttämistä.
Maanomistajien kannalta hiilensidonta on helpompi hyväksyä, koska heille voitaisiin maksaa siitä, kuten Valtion teknillinen tutkimuslaitos esittää. Sellutehtaiden puunsaanti voi tosin heikentyä ja kokonaisia laitoksia mennä kiinni. Sunilan tehdas on tästä esimerkki, mikä oli riippuvainen Venäjän puun tuonnista. Vaikea paikka joka tapauksessa työpaikkoja ja kasvua lupailevalle poliitikolle.
Juttu on julkaistu aiemmin kestävän elämän media Ykspilkkuviidessä.
0 kommenttia