Kuuden vuoden välein toistuvat presidenttivaalit ovat joka kerta omanlaisensa, ehdokkaista ja olosuhteista johtuen. Vuoden 2024 erikoisuus näyttää olevan innokas osallistuminen ainakin ennakkoäänestykseen. Jo hämmästyttävän iso osa Suomessa asuvista äänioikeutetuista, 44 prosenttia, on täyttänyt äänestyslipun. Jos vaalit innostavat myös ensi sunnuntaina, voi vaaliosallistuminen nousta kokonaisuudessaan reippaasti yli normaalitason eli noin 70 prosentin.
Kaksivaiheinen vaali on yleensä vienyt ykkössijalle sen, joka jo ensimmäisellä kierroksella sai eniten ääniä. Mikään sääntö se ei tietenkään ole ja tuoreimpien mielipidemittausten mukaan ero Alexander Stubbin, Pekka Haaviston ja Jussi Halla-ahon välillä on vain muutaman prosenttiyksikön verran.
Tuoreiden mittausten kertoma Halla-ahon nousu on tuonut sähäkkyyttä peliin. Jo aiemmin on käynyt selväksi, että Halla-aho on ykkönen omassa sarjassaan eli eniten vieroksuttu vaihtoehto. Tässä hän muistuttaa mennävuosien Paavo Väyrystä.
Halla-ahon suosion nousu on kuitenkin näkyvä ja voisi johtaa loppupeliin, jossa Stubbin kilpaparina olisikin Haaviston asemasta Halla-aho. Halla-ahon pääseminen loppukaksikkoon toisi monipuolue-Suomessa erikoisen vastakkainasettelun kahden oikeistopuolueen ehdokkaan välillä. Asetelma on tuttu monista länsimaista Yhdysvaltoja myöten.
Olli Rehn on puolestaan Halla-ahon vastakohta siinä, että hän on vähiten vieroksuttu ehdokas. Kannatus vain matelee 12-14 prosentissa (HS- ja YLE), vaikka se on joulukuusta noussut.
Matelua on myös muilla, sillä tuoreimmat (HS ja YLE) tiedustelut näyttävät Jutta Urpilaiselle ja Li Anderssonille viiden-seitsemän prosentin kannatusta. Näistä luvuista ei nousta parissa päivässä kärkeen, sen tietävät jo sitkeimmätkin kannattajat.
Sunnuntaina selviää, miten vaalikansa reagoi mielipidemittausten kertomiin tuloksiin. Asettuvatko esimerkiksi demarit ja vasemmistoliittolaiset jo nyt selkeämmin Haaviston taakse vai pidetäänkö loppuun asti kiinni siitä kaikkein omimmasta ehdokkaasta? Ja miten eri ehdokkaat sitten keräävät ääniä oman ydinjoukkonsa ulkopuolelta, kun jäljellä on enää kaksi vaihtoehtoa?
Monet kommentaattorit ovat muistuttaneet Pekka Haaviston en ole punainen -kommentista. Sunnuntain vaali-illan jälkeen nähdään, oliko se myrkkyä vasemmiston kannattajille. Vaihtoehdot toiselle kierrokselle ovat kuitenkin vähissä.
Gallupsuosikki Stubbkaan ei voi vielä hellittää, sillä hänen suosionsa näyttää ikävästi notkahtaneen, YLE:n mittauksessa 31 prosentista 27 prosenttiin. Stubbin muhkea vaalikassa kuitenkin takaa, ettei tämä vaihtoehto jää ainakaan mainosmäärän vuoksi huomiotta.
Siinä missä rahoja on vähemmän, on vapaaehtoisten työtarmoa sitä enemmän, kuten jokainen pääkaupunkiseudulla liikkuva voi todistaa.
Pääkaupunkiseudun ahkerimmat katukampanjoijat taas löytyvät Haaviston riveistä. Siinä missä rahoja on vähemmän, on vapaaehtoisten työtarmoa sitä enemmän, kuten jokainen pääkaupunkiseudulla liikkuva voi todistaa.
Tämän viikon eri medioiden järjestämät vaalikeskustelut eivät ole tuoneet mitään erityisen yllättävää kehiin. Vaalitaistelun suurimmat yllätykset ovat jo vanhaa kamaa: Mika Aaltolan päätös lähteä ehdokkaaksi monen asiantuntijan toppuuttelusta huolimatta ja kokoomuksen valitseman Stubbin nousu ykkössuosikiksi.
Harva enää muistaa, että syksyllä puhuttiin Stubbin pyrkivän ennemmin EU-komissaariksi kuin Suomen tasavallan presidentiksi. Hämmästynein on ehkä ollut itse Stubb, joka lähti 7 vuotta sitten Suomesta takin helmat liehuen. Hänen helposti keuliva tyylinsä ja ylimielinen suhtautuminen vaikkapa Pohjoismaiden neuvostoon tuntuu unohtuneen ja Brysselin sijasta häämöttääkin Mäntyniemi.
Julkisuudessa vilisee jos jonkinlaista taktista vaihtoehtoa. Vaaliasetelmasta on lopultakin tullut jännittävä, vaikka presidentille keskeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ehdokkaat ovat olleet samoilla linjoilla. Maailma makaa nyt sellaisessa asemassa, että tällainen tylsä samanmielisyys on tervetullutta.
0 kommenttia