Tiina Ollilan tuore Poliittiset eläimet on henkilökohtainen ja monipuolinen kirja, joka on vahvasti eläinten asialla. Kirja ilmestyy sopivasti syksyn markkinoille, kun on juuri keitetty elävältä rapuja, herkuteltu kiitospäivän hanhella ja valmistaudutaan syömään sian takajalkaa.
Kirjan syntyyn on selvästi vaikuttanut Ollilan oma tarina lapsuuden pupunhoidosta kasvissyöjäksi ja 25 vuoden rupeama eläinliikeaktivismia paikallistoiminnassa, mielenosoituksissa, kauppakassiaktivismina ja alaa opiskelleena. Ollila on toiminut vihreissäkin, mutta pyrkinyt vuonna 2019 eduskuntaan Eläinoikeuspuolueen riveistä. Puoluepolitiikka on sittemmin jäänyt.
Ollila kirjoittaa lakonisesti, että aika on opettanut, että eläinliike on yhä 2020-luvulla pieni ja hajautunut. Yksittäiset uudet liikkeet ja erilaiset tempaukset saavat mediatilaa, ja klikkailu somessa voi luoda illuusion, että jotain todella tapahtuu.
Kirjan hieman hyppelehtivä kuvaus eläinasian historiasta koe-eläimistä kettutyttöihin ja veganismista tehotuotantoon on hyvä kertaus myös teemaa seuranneille. Tilannehan on edelleen monin tavoin synkkä. Tämän syksyn pieni valonpilkahdus eli ilvesten tappamislupien herättämä vastustus ja mahdollisesti koko suurpetometsästyksen hiipuminen eivät tietenkään ole ehtineet juuri julkaistuun kirjaan.
Ollila on tiukka myös niitä kohtaan, jotka yrittävät edes jotain. Hänen mukaansa esimerkiksi vegaaninen ruokavalio ei riitä siihen, mitä muut eläimet meiltä ihmisiltä tarvitsevat.
”Maailma ei ole tosiaankaan ole valmiimpi, vaikka valikoimissa on 38 vegaanista jäätelöä ja ylikansallisen firman klassikkosuklaata.”
Eli vegaaninen ruokavalio ei vaikuta esimerkiksi petojen suojeluun, koe-eläinten käyttöön eikä lemmikkieläinten pitämisen ehtoihin. Kirjassa lytätään myös proteiinivouhotus ja sirkkabuumi sen osana.
Eläinoikeuksien ja eläinsuojelun Ollila erottaa myös tiukasti. Eettinen ja moraalinen argumentaatio erottaa ne toisistaan. Suojelu voi kohdistua joihinkin eläimiin samalla kun vaikkapa halutaan metsästää ”haittaeläimiä” tai hävittää ”vieraslajit”. Eläinoikeudet taas korostavat eläimen oikeutta elämään, elinympäristöön ja oikeutta kehoonsa.
Hieman suurempi häkki tai kivuttomampi teurastustapa eivät edistä eläinten oikeutta elämään. Eläinten hyvinvoinnista puhuminen on Ollilan mielestä kuitenkin levinnyt eläintuotantoon, jossa ”se tuppaa muuttumaan hyvinvointipesuksi”.
Samalla Ollila huomauttaa, ettei halua syyllistää yksittäisiä eläinten kasvattajia. Tilojen toimintaahan ohjaa maatalouspolitiikka tukineen ja sääntöineen ja poliittisella päätöksenteolla on sallittu muun muassa tuotantoeläinten jalostaminen, jättimäiset broileritilat, sikojen karsinat jne. Suunnan muuttaminen ei onnistu ilman pyöreän pöydän keskusteluja, dialogia ja ratkaisujen etsimistä rakentavasti.
Kirjassa pohditaan perusteellisesti monille muillekin liikkeille yhteistä ongelmaa eli miten sitouttaa uusia aktiiveja. Asioiden hidas eteneminen tuskastuttaa konkareita, tulokkaat tahtovat ehkä tehdä asioita uusilla tavoilla eikä yhteinen asia – kirjan esimerkeissä eläimet – riitä siihen, että sovitaan yhteen porukkaan tekemään vapaaehtoistyötä. Kuulostaa tutulta!
Aktiivit saattavat myös innostua yksittäisistä asioista – kuten kissojen vapaa ulkoilu – samaan aikaan kun todella merkittäviä lainsäädännöllisiä kokonaishankkeita yritetään viedä läpi. Yhteistä agendaa ei oikein löydy, vaikka teoriatasolla ollaan samoilla linjoilla.
Tempaukset tuovat hetken julkisuutta
Täyslaidallisen saa myös mediamaailma somea myöten. Sosiaalinen media pursuu kansainvälisiä vetoomuksia, jotka saattavat hämärtää käsityksen siitä, mikä on olennaista ja saavutettavissa. Median toimintalogiikka on yksinkertainen: yllättävät, näyttävät, henkilöityvät tempaukset saavat näkyvyyttä – mutta eivät välttämättä vie mitään asiaa eteenpäin. Toisaalta varsinaista eläinoikeuksia seuraavaa journalismia ei ole ollenkaan, vain satunnaisia eläinsuojelujuttuja.
Puolueetkaan eivät säästy, tietenkään. Ollila toteaa esimerkiksi, että vaikka eläimet ovat läsnä vihreiden ohjelmapaperissa, millään eduskuntapuolueella ei ole kokonaista, pitkän tähtäimen suunnitelmaa tai näkemystä.
Vihreiden synniksi hän myös laskee sen, että on perustettu erillinen Eläinvihreät-yhdistys. Samaten vegaanien tai kasvissyöjien osuus – vihreissä 27 prosenttia ja vasemmistoliitossa 35 prosenttia vuonna 2020 – on Ollilan mielestä vähemmän, kuin kyseisten puolueiden maine ja mielikuva antaisi odottaa.
Ollila katsoo myös eteenpäin ja pohtii parhaita keinoja edistää eläinten asiaa. Lapset, nuoret, opettajat, toimittajat ja poliittiset päättäjät tarvitsevat tietoa, opetusvideoita, asiantuntevaa opastusta. Eläinlääkärien hän toivoisi järjestäytyvän, kuten eläinoikeusjuristit ovat jo tehneet. Suomesta voisi tulla maatalouden menetelmien ja tutkimustiedon vientimaa – jos maatalouspolitiikka ohjaisi pois eläintuotannosta, toisin kuin nyt.
Menen päästämään kissat sisään (turva-aidatulta pihalta) ja murehdin niiden tarvitsemaa lihamäärää. Lemmikkien määrän lisääntyminen on yksi monista eläinongelmakohdista.
Tiina Ollila: Poliittiset eläimet, Vastapaino 2023
0 kommenttia