Katujengeistä käytettävä retoriikka on muuttunut suorastaan hysteeriseksi. Ilmiö on paisumassa 1980-luvun saatananpalvontapaniikin kaltaiseksi, vaikka todellisuudessa nuoret ovat aina tehneet enemmän rikoksia kuin muut ikäryhmät. Onko siis tilanne todella niin vakava kuin mediassa annetaan olettaa?
Rasismi ja ksenofobia värittävät keskustelua katujengeistä. Oikea huoli nuorten hyvinvoinnista on kadonnut ja kyky ymmärtää, mistä ongelmat todella johtuvat ovat pelon hämärtämiä. Ihmiset pelkäävät asioita, mitä eivät ymmärrä. Kuitenkin todellisuudessa pelottavaa on se, kuinka monen nuoren mielen tulee murtua ja vajota rikolliselle tielle, ennen kuin nykyinen hallitus tajuaa suuren virheensä.
Suomalaiseen katukuvaan ilmaantuneiden katujengien alkuperä voidaan jäljittää Ruotsia kauemmas jo Iso-Britanniaan 2000- ja 2010-luvulle. Siellä niin sanotut roadman-jengit ovat rakenteeltaan Suomen katujengien kanssa identtiset.
Roadman-jengeissä ryhmän johtajina toimii muutama aikuinen, jotka vastaavat toiminnan suunnittelusta. Sen lisäksi jengiin kuuluu rivijäseniä, jotka tyypillisesti ovat 13-18-vuotiaita. Roadman-jengeissä tyyli on hyvin tärkeä osa jaettua identiteettiä, mutta se on levinnyt myös laajasti muiden nuorten keskuuteen. Tähän tyyliin liittyy esimerkiksi pukeutuminen, jossa paksut puffer-takit ja verkkariasut ovat suosittuja. Myös puhetyyli on omanlaisensa, jossa lainasanat englannin kielestä ovat tyypillisiä. Emme siis voi pelkän tyylin perusteella tehdä johtopäätöstä nuoresta ja leimata tätä jengiläiseksi.
Myös nuoren ihonvärillä on vaikutusta, sillä ulkomaalaistaustaista nuorta ollaan paljon pienemmällä kynnyksellä valmiita tuomitsemaan. Syntyy vain tilanne, jossa itseilmaisun perusteella nuori tulee kohdelluksi rikollisena. Uhkana on, että kärjistynyt keskustelukulttuuri ja pelonlietsonta johtavat tilanteeseen, jossa viattomia nuoria sysätään ulos yhteiskunnasta. Tällöin ihmiset omalla käytöksellään varmistavat, tilanteen kriisiytymisen.
Laajempi asiantuntijajoukko pohtimaan ongelmaa
Poliisit ehdottavat ongelmaan ratkaisuksi, että kovennetaan rangaistuksia sekä lisätään poliisien määrää ja rahoitusta. Poliisilla on tärkeä rooli rikoksien ennaltaehkäisyssä. Kuitenkaan tehokkain keino ei ole varmistaa, että mahdollisimman moni nuori saa rikosrekisterimerkinnän ja vankilatuomion. Vankila on paikka, jossa nuoren on helppo luoda yhteyksiä ja päätyä todellisen järjestäytyneen jengirikollisuuden piiriin.
Miltei jokaisessa tuoreessa artikkelissa kuullaan poliisia asiantuntijana. On kyseenalaista käyttää pelkästään poliiseja asiantuntijalausuntojen antamiseen. Heille ei opeteta kriminologiaa, vaan eri lähestymistavasta tulevaa kriminalistiikkaa.
Kriminalistiikassa kysytään: Mitä tapahtui? Miten saamme tekijän rikosoikeudelliseen vastuuseen? Kriminologiassa halutaan tietää, miksi näin tapahtui ja miten voidaan estää, ettei samoin tapahtuisi tulevaisuudessa.
Molemmat ovat erittäin tärkeitä, mutta poliisin laittaminen rikollisuuden asiantuntijan rooliin on kuin laittaisi sairaanhoitajalle lääkärintakin päälle ja pistäisi hänet antamaan diagnooseja. Meidän tulee kuulla ihmisiä, joilla on tietämystä syvien yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien tutkimisesta.
Näitä ongelmia ovat muun muassa nuorten näköalattomuus, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen ja rasismi.
Integraatiota edistävistä tuista ei saa leikata
Kun ihminen on yksin, etsii hän luonnostaan yhteisön turvaa. Syrjäytyneelle nuorelle katujengi tarjoaa yhteisön, johon kuulua. Sitä ei tule miettineeksi, kuinka pitkäaikaiset tämän toiminnan seuraukset ovat, sillä mikä tahansa lyhyen aikavälin ratkaisu voi nuorelle tuntua järkevältä, kunhan se lievittää yksinäisyyttä.
Nuorelle pitäisi tarjota mielekästä toimintaa ja paikan, jossa on mahdollista löytää ystäviä. Yhdenkään nuoren ei tarvitsisi etsiä omaa paikkaansa ja yhteenkuuluvuutta jengeistä.
Hallituksen leikkaukset iskevät juuri niihin ennaltaehkäiseviin toimiin. Toki poliisi saa rahoitusta ja lisää työpaikkoja, mutta koko hyvinvointiyhteiskunnalta vetäistään matto jalkojen alta. Ei ole kestävää leikata niin tärkeistä integraatiota edistävistä tuista, kuten kotoutumistuki ja lastensuojelun jälkihuolto. Ne mahdollistavat, että vaikeassa asemassa ja yksin kulkevat ihmiset löytävät paikkansa.
Tulisi varmistaa, että nuoret pääsisivät tarvitsemansa avun piiriin. Esimerkiksi panostamalla mielenterveyspalveluihin, lastensuojeluun ja etsivään nuorisotyöhön saadaan oikeasti pidettyä nuorilla mielessä, että heillä mahdollisuuksia ja paikkansa yhteiskunnassa.
0 kommenttia