Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin ilmaston lämpenemisen hillitsemiseksi ja luontokadon pysäyttämiseksi. Tässä metsät ovat avainasemassa, mutta vuosia on menty huonoon suuntaan sekä hiilinielujen että uhanalaisten lajien osalta. Jos kehitys halutaan pysäyttää, kuten kansainväliset sopimukset edellyttävät, tarvitaan aktiivisia suojelu-, ennallistamis- ja hoitotoimenpiteitä.
Tämä ei onnistu keskittymällä pelkästään valtion metsiin, vaan mukaan tarvitaan myös yksityiset metsänomistajat. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, mitä metsänomistajat ajattelevat metsistään ja minkälaisia tavoitteita heillä on.
Suomessa on yli 600 000 metsänomistajaa, jotka omistavat 60 prosenttia Suomen metsämaasta. Se tarkoittaa laajaa joukkoa erilaisia ihmisiä eri puolilla Suomea.
Puolet metsänomistajista on yli 65-vuotiaita. Kaupunkilaismetsänomistajien määrä on lisääntynyt viimeisen 20 vuoden aikana, mutta edelleen yli puolet metsänomistajista asuu maaseudulla. Tosin metsistä saa elantonsa enää vain noin 10 prosenttia metsänomistajista, eli suurin osa metsänomistajista on joko eläkkeellä tai palkkatöissä.
Metsistä toivotaan sekä rahaa että virkistystä
Metsänomistajilla on erilaisia tavoitteita metsiensä suhteen ja usein tavoitteita on enemmän kuin yksi. Iso osa metsänomistajista arvostaa taloudellista turvaa, mutta myös virkistyskäyttöä ja metsissä viihtymistä. Taloudellista turvaa ja tuottoa korostavia metsänomistajia on noin viidennes kaikista metsänomistajista. Toisaalta noin 10 prosentilla metsänomistajista ei ole selkeitä tavoitteita metsäomaisuutensa suhteen.
Noin joka viides metsänomistajista on sitä mieltä, että yksityismetsien monimuotoisuutta tulisi lisätä. Se voidaan tehdä metsänhoitotoimenpiteitä muuttamalla ympäristön kannalta suotuisampiin menetelmiin, joita ovat esimerkiksi kiertoaikojen pidentäminen jaksollisessa kasvatuksessa, jatkuvapeitteinen kasvatus, riittävät suojavyöhykkeet erityisen tärkeiden elinympäristöjen reunoille sekä vanhojen sekä lahojen puiden jättäminen metsään.
Tämän lisäksi jopa lähes puolet metsänomistajista on kiinnostunut hiilinielumarkkinoista sekä luonnonoarvokaupasta. Tällaisia palveluita ei kuitenkaan ole laajassa mittakaavassa tarjolla metsänomistajille, joten niiden kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää.
Vihreiden uudessa elinkeinopoliittisessa ohjelmassa linjataan taloudellisista kannusteista hiilinielujen ja -varastojen lisäämiseksi sekä suomalaisen luonnon pelastamiseksi. Jos metsänomistajat saisivat tuloa metsiensä sitomasta hiilestä päästökauppahintojen perusteella, olisivat ne suuremmat kuin metsänomistajien puun myynnistä teollisuuden käyttöön saatava tulo.
Vapaaehtoisille hiilimarkkinoille tarvitaan selkeät pelisäännöt, jotta toimet ovat aidosti ilmaston kannalta positiivisia ja todennettavia. Tähän saatiinkin jo ensimmäiset ohjeistuksen ympäristö- sekä maa- ja metsätalousministeriön julkaisemassa ohjeistuksessa, missä esitellään hyviä käytäntöjä.
Sen lisäksi, että metsien sitoma hiili lisääntyy, myös puuta käyttävä teollisuus tarvitsee taloudellisia kannustimia, jotta se priorisoisi hiilivarastoltaan pitkäikäisempää ja jalostusarvoltaan korkeampaa puun käyttöä. Tämä on mahdollista toteuttaa päästökauppatyyppisesti, jolloin metsistä poistuvalle hiilidioksidimäärälle asetetaan maksimimäärä.
Puun polttaminen kalliimmaksi
Toisaalta puun käytölle voitaisiin asettaa maksu perustuen puun käyttökohteen pitkäikäisyyteen. Tämä tarkoittaisi, että energiaksi menevästä puusta maksettaisiin enemmän kuin sellusta, ja sellusta taas enemmän kuin sahatavarasta.
Koska Suomen metsäteollisuus toimii globaaleilla markkinoilla, uudenlaista toimintaa edistää EU-tasolla. Tarvittaisiin myös tullimaksu EU:n ulkopuolelta tuleville puutuotteille, jotta vaikutus ilmastolle on positiivinen eikä Suomessa hakkaamatta jättäminen aiheuta vastaavia hakkuita ja sitä kautta hiilipäästöjä muualla.
Hiilimarkkinoiden lisäksi tarvitaan markkinaehtoisia ratkaisuja myös luontoarvoista huolehtimiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi ekologinen kompensaatio, joka pakottaa esimerkiksi rakennushankkeen yhteydessä kompensoimaan siitä johtuvien luontoarvojen heikentymisen suojelemalla vastaavanlaisen luontotyypin toisaalla.
Toinen tapa on edistää yksityisen luontoarvomarkkinoiden syntymistä. Siinä lähtökohtana voisi olla se, että yksityiset metsänomistajat voisivat vaihtaa arvokkaita luontokohteitaan valtion talousmetsiin. Tähän on myös metsänomistajien keskuudessa jonkun verran kiinnostusta.
Luontokadon pysäyttämisellä sekä ilmaston lämpenemisen hillitsemisellä on kiire. Siksi toimia tarvitaan nyt. On parempi ottaa käyttöön jonkunlainen hiilinielutuki sekä luonnonarvokauppa ja kehittää niitä, kun kokemuksia kertyy. Täydellistä ratkaisua ei ole, mutta odottaminen ei ole enää vaihtoehto.
Kompensaatiokauppaa olisi ehdottomasti edistettävä, jotta yritysten ja yksityisten maksuhalukkuutta saataisiin kanavoitua suojelualueiden perustamiseen ja hiilinielujen lisäämiseen. Mahdollisuuksia on jo, muun muassa Luonnonperintösäätiön ja metsänhoitoyhdistysten hiilikaupan kautta. Pelisääntöjen kanssa pitää tosiaan olla tarkkana. Esimerkiksi soiden ennallistaminen on paljon varmemmalla pohjalla, jos se markkinoidaan monimuotoisuuden kohentamisen eikä ilmastopäästöjen pienentämisen avulla.
Väitteeseen “teollisuus tarvitsee taloudellisia kannustimia”: ehkä riittäisi jos kuluttajat tekisivät valistuneempia ostopäätöksiä. Teollisuushan tekee sitä mitä kuluttaja ostaa. Suora teollisuuden ohjailu verotuksen ja lisämaksujen kautta voi tuottaa yllättäviä ei-toivottuja sivuvaikutuksia, kuten kasvavaa raakapuun vientiä, mikä ei oikein edistä jalostusarvon noston tavoitetta. Muitakin keinoja on, esimerkiksi puurakenteisten asuinalueiden kaavoitus ja biotuotteiden tuotekehityksen tukeminen.
Väitteeseen “tarvittaisiin tullimaksu EU:n ulkopuolelta tuleville puutuotteille”: hiilitulli ei ole aivan aukoton järjestelmä. Metsäteollisuuden kehittyminen sellaisilla alihyödynnetyillä runsaiden metsävarojen alueilla kuin Kanada ja Venäjä vähentäisi siellä metsätuhoja, toisin sanoen lisäisi hiilinieluja. Kasvu voidaan toteuttaa kestävästi, niin että myöskään monimuotoisuus ei vaarannu. Vaatii kyllä laajaa infrastruktuurin rakentamista ja osaamisen parantamista. Ei ole perusteltua estää puutuotteiden tuontia näiltä alueilta.