Metsien hakkuista käydään kiivasta informaatiosotaa, eikä ilmastolaskun maksajasta ole tietoa

Toukokuun lopulla uutisoitiin ennakkotietojen pohjalta laajalti, kuinka maankäyttösektori muuttui viime vuonna maassamme ensimmäistä kertaa hiilinielusta päästölähteeksi. Metsien hiilinielu on pienentynyt, eli metsät sitovat nyt vähemmän hiilidioksidia kuin aikaisemmin, eivätkä pysty enää sitomaan kaikkia maankäyttösektorilta tulevia päästöjä. 

Viime vuosina metsäkoneet ovat urakoineet, metsiä on hakattu tehokkaasti ja samalla pystyssä olevan puuston kasvu on heikentynyt. Vuonna 2021 metsää hakattiin yhteensä 76 milj. m³, joka on maamme toiseksi suurin koskaan tilastoitu hakkuumäärä. Kotimaakuntani Pohjois-Savo saavutti viimevuotisissa hakkuutalkoissa ykkössijan kaikkein suurimmilla, lähes 7 miljoonan kuution hakkuilla. Huolestuttavaa on, että hakkuut kasvoivat maakunnassa jopa suuremmiksi kuin puuntuotannolliset hakkuumahdollisuudet ovat. Sama tilanne oli monessa muussakin maakunnassa. 

Lisäksi laskennallisia puuntuotannollisia hakkuumahdollisuuksia arvioitaessa ei oteta huomioon luonto- ja ilmastovaikutuksia. Kun ne otetaan huomioon, on selvää, ettei metsien käytön kokonaiskestävyys tällä hetkellä toteudu. Metsien intensiivisen käytön keskeinen ongelma negatiivisten ilmastovaikutusten lisäksi on vanhojen metsäelinympäristöjen häviämisestä aiheutuva luontokadon eteneminen. Metsätalouden harjoittamiseen liittyvät ojitukset osaltaan heikentävät vesistöjemme tilaa monin paikoin. Kaikkiin näihin haitallisiin vaikutuksiin tulisi reagoida nostamalla suojelutasoa ja muuttamalla metsävarojen hyödyntämistapoja kokonaisuudessaan kestävämmälle tolalle – sääntelyn kehittämistä tarvitaan. Jo nykyhakkuutasolla metsäteollisuuden puuntarve aiheuttaa kuitenkin haasteita luonnonsuojelualueiden lisäämiselle. Omat lisähaasteensa asiaan tuo Venäjän tuonnin päättyminen; rajan takaa tuli aiemmin vajaat 10 milj. m³ puuta vuodessa.

Kansalaiset luonnonsuojelun kannalla

Ylen laatiman kyselyn valossa tahtotila luonnonsuojelualueiden lisäämiselle näyttää kansalaisten keskuudessa olevan melkolailla selkeä. Onkin selvää, että Metsähallitusta pitäisi poliittisesti ohjata lisäämään suojelupinta-alaa valtion metsissä. Yhtä lailla kunnat tulisi saada mukaan talkoisiin.

Faktoihin perustuvaa päätöksentekoa vaikeuttaa kuitenkin metsien käyttöön ja niiden suojeluun liittyvät mielikuvat ja virheellinen tieto, jota liikkuu ja levitetään melko paljon. Yksi näistä legendoista on esimerkiksi Metsien Suomi-kampanjan väite siitä, että Suomessa sijaitsee yli puolet Euroopan suojelumetsistä, mitä olen itse kuullut toisteltavan europarlamentaarikkoja myöten. Väitteestä nousee ajatus, että meidän ei tarvitsisi täällä enää mitään tehdä, kun kannamme jo niin paljon vastuuta muihin eurooppalaisiin verrattuna. Asiahan ei toki pidä paikkaansa, kuten ei yleensä mikään, joka kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Hämmentävää on, että kyseistä kampanjaa on tuettu myös julkisista varoista.

Suomen ympäristökeskus tiedotti muutama päivä sitten tuoreeseen kirjallisuuskatsaukseen viitaten, että hakkuiden lisääminen pienentää metsiin sitoutuvaa hiilen määrää merkittävästi sekä boreaalisella että lauhkealla vyöhykkeellä. Suomen metsät ovat yleisesti ottaen sen verran nuoria, että käytännössä niiden hiilivaraston koko siis kasvaa sitä enemmän seuraavan sadan vuoden aikana, mitä vähemmän niitä hakataan.

Yllättävää kyllä, viikkoa aiemmin Savon Sanomat oli otsikoinut pääkirjoituksessaan täysin päinvastaisesti, että ”Metsät pysyvät hiilinieluna hakkaamalla”. Samassa tekstissä jatkuva kasvatus oli leimattu ”vippaskonstiksi”, vaikka esim. Jyväskylän yliopiston tutkimus parin vuoden takaa nostaa esille, että jatkuva kasvatus turvaisi paremmin metsien monitoiminnallisuuden avohakkuisiin perustuvaan metsien käsittelyyn verrattuna. Kenen lauluja laulat alkaa eräs laulu.

Samoihin aikoihin EU:n ilmastoasioista vastaava Frans Timmermans vieraili Suomessa ja hän nimenomaisesti toivoi yhteisymmärrystä suomalaisten kanssa siitä, mikä on asioiden tieteellinen pohja : ”Toivomme suomalaisten suhtautuvan realistisesti ja katsovan faktoja ja tiedettä, ja sitten käyttävän tiedettä pohjana, jotta varmistetaan metsätalouden kestävyys”.

Uskoako metsien hiilinielujen osalta valtion sektoritutkimuslaitosta vai savolaista sanomalehteä?

Kuka maksaa ilmastolaskun?

Tulevaisuudessa jouduttaneen valtiotasolla pohtimaan, kuka tulevan ilmastolaskun maksaa. Joka tapauksessa se on selvää, ettei ilmaston, luonnon, eikä veronmaksajankaan etu ole hakata metsiä liikaa. Tätä on pyritty tuomaan esille asiantuntijoiden toimesta pidempään (esim. 2019, 2018, 2017). Jo vuonna 2016 Ylen jutussa akatemiaprofessori Timo Vesala Helsingin yliopistosta varoitti hakkuista: “Tässä otetaan riski. Biotalous ei ole tällaisenaan linjassa Pariisissa sovittujen voimakkaiden päästövähennystavoitteiden kanssa. “

Vesalan mukaan kukaan ei ollut vaatimassa hakkuiden lopettamista, vaan sen ymmärtämistä, että metsienkäytön nopealla lisäämisellä ei saada ilmastohyötyä vaan päinvastoin ilmastohaittaa. Tutkijat epäilevät yhteen ääneen, ovatko poliitikot sisäistäneet asian.

“Ilmastonmuutoksen vuoksi tulisi toimia mieluummin nopeasti kuin hitaasti. Pelkään, että kymmenen vuoden päästä pohditaan, kuinka näin kävi ja mikseivät asiantuntijat silloin reagoineet”, hän jatkoi.

Metsien intensiivisen taloudellisen hyödyntämisen haitalliset vaikutukset puhuttavat siis vuodesta toiseen, mutta asian todellisen sisäistämisen soisi tapahtuvan aiemmin kuin Vesalan mainitsema 2026.

Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen toteaakin nyt vuonna 2022, että ensimmäiset toimet nielujen vahvistamiseksi pitäisi toteuttaa jo ensi syksynä: ”Tämä on omilla hakkuilla aiheutettu ongelma, ei mikään ulkoisten olosuhteiden muutos.“

On aika muuttaa ilmastopuheet myös todellisiksi teoiksi. Vaikka toisin saatetaan kuvitella, metsien käyttöastetta ei ole mahdollista entisestään nostaa.