Kuu on taas vallan näyttämö
Artemis II suuntaa katseen pois Maasta ja se tuntuu tarjoavan uuden yhteisen päämäärän. Kuulento tuo uskoa tulevaisuuteen maailmassa, jota riepovat ilmastokriisi, luontokato ja demokratian rapautuminen. Samalla avaruuteen rakentuu uusi kilpailu vallasta ja resursseista.
Viime päivinä mediassa on nähty juuri niitä kuvia, joista avaruusohjelmien vetovoima syntyy: Maa yhä pienempänä avaruusaluksen ikkunoissa, Kuun kraatterit mustaa avaruutta vasten ja planeettamme katoamassa hetkeksi näkyvistä. Samaan aikaan miehistön sitaatit ovat puhuneet kauneudesta, liikutuksesta ja hetkien henkilökohtaisesta merkityksestä. Näistä kuvista ja sanoista syntyy avaruusohjelmien vetovoima: ihminen kykenee yhä suuriin asioihin. Avaruus näyttäytyy yhtä aikaa tieteellisenä hankkeena, tunnekokemuksena ja tulevaisuuden näyttämönä.
Kyse on ensimmäisestä miehitetystä lennosta kauas Maan lähiavaruuden ulkopuolelle sitten Apollo-ohjelman viimeisen kuulennon vuonna 1972.
Artemis II ei kuitenkaan ole vain tieteen voitto vaan myös aikamme peili. Se houkuttelee katsomaan kauas juuri sillä hetkellä, jolloin Maa itse vaatisi enemmän huomiota kuin koskaan. Ilmastokriisi, luontokato, fasismin nousu ja demokratian rapautuminen eivät katoa minnekään, vaikka niiden rinnalle saadaan uusia kuvia Kuun toiselta puolelta. Ehkä juuri siksi nämä kuvat puhuttelevat niin voimakkaasti: ne tarjoavat hetken helpotuksen maailmasta, jonka kriisit ovat monimutkaisia ja vaikeasti hallittavia.
Artemis II puhuttelee erityisesti, sillä siinä yhdistyvät tutkimus, symbolinen edistys ja poikkeuksellinen kokemus, joka näyttää palauttavan jotakin sellaista tulevaisuususkoa, jota julkisessa keskustelussa on viime vuosina ollut vaikea löytää. Kansainvälinen yhteishanke, ensimmäinen nainen, ensimmäinen kanadalainen ja ensimmäinen musta astronautti matkalla Kuun lähiavaruuteen tekevät näkyväksi myös sen, että uusi kuuohjelma haluaa tietoisesti näyttäytyä toisenlaisena kuin Apollo-ajan avaruuskilpa.
Juuri tässä on Artemis II:n kiinnostavin ristiriita. Se tarjoaa vilpittömän kokemuksen yhteisestä ihmetyksestä aikana, jolloin yhteisiä kokemuksia syntyy yhä harvemmin. Samalla on hyvä muistaa, että avaruus ei ole koskaan ollut vain tutkimuksen kohde. Se on myös poliittinen näyttämö, jolla kilpaillaan siitä, kenellä on parhainta teknologiaa, eniten rahaa ja poliittista voimaa esittää oma visionsa koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.
Nasa itse sanoo suoraan, että Artemis-ohjelman tehtävä ei ole vain palata Kuuhun. Ohjelma myös valmistelee pitkäkestoista läsnäoloa Kuun kamaralla, rakentaa infrastruktuuria sen kiertoradalle ja pinnalle sekä pohjustaa myöhempiä Mars-lentoja. Artemikseen on sidottu avaruusasema Gateway, kaupallisia kuljetuspalveluja, uusia avaruuspukuja, laskeutujia ja ajatus Big Tech -miljardöörien pitkään haaveilemasta “kuu-taloudesta”, joka laajentaisi teollista ja kaupallista toimintaa Maan ulkopuolelle.
Avaruus ei siis enää näyttäydy vain tutkimuksen kohteena vaan myös uutena taloudellisen toiminnan ja strategisen vallan alueena.
Kiina tähtää astronauttien kuumatkaan vuoteen 2030 mennessä ja suunnittelee sen jälkeen kansainvälistä tutkimusasemaa Kuun pinnalle ja kiertoradalle yhteistyössä Venäjän kanssa. Yhdysvaltojen johtama Artemis on siis osa uutta suurvaltapoliittista kilpailua siitä, kuka ehtii ensin, kuka rakentaa säännöt ja kuka saa määritellä, mitä “rauhanomainen yhteistyö” avaruudessa käytännössä tarkoittaa.
YK:n avaruussopimus vuodelta 1967 linjaa, että ulkoavaruus ja Kuu ovat kaikkien valtioiden vapaasti tutkittavissa ja käytettävissä eikä niitä voi ottaa kansallisen omistuksen kohteeksi. Samalla Yhdysvaltojen vetämät Artemis Accords -periaatteet pyrkivät täsmentämään, miten 2000-luvun avaruustoimintaa tulisi ohjata. Niissä korostetaan rauhanomaisuutta, yhteensopivuutta ja avoimuutta, mutta samalla Nasa sanoo suoraan, että avaruusresurssien hyödyntäminen voi ja sen tulisi tapahtua näiden periaatteiden puitteissa.
Toisin sanoen: vanhan periaatteen mukaan Kuu ei kuulu kenellekään, mutta uuden politiikan mukaan sen resursseja voidaan silti käyttää. Juuri tähän tulevaisuuden kiistat todennäköisesti asettuvat.
Artemis II:ta voi tarkastella myös yhteiskunnallisena oireena. Jos yhteiskunnat kykenevät kokoamaan näin paljon rahaa, osaamista, mielikuvitusta ja poliittista tahtoa Kuun ympärille, samaa kunnianhimoa olisi mahdollista suunnata myös Maahan. Kysymys ei siis lopulta ole siitä, pitäisikö ihmisen mennä Kuuhun. Kysymys on siitä, miksi yhteinen päämäärä, pitkäjänteisyys ja historiallinen mittakaava näyttävät löytyvän helpommin avaruudessa kuin ilmastopolitiikassa, luonnon suojelemisessa tai demokratian puolustamisessa.
Avaruuden tutkimusta ei tarvitse asettaa vastakkain maapallon ongelmien ratkaisemisen kanssa. Mutta juuri avaruusohjelmien vetovoima paljastaa, kuinka voimakkaasti ihmiset edelleen kaipaavat suuntaa, merkitystä ja tunnetta siitä, että tulevaisuus voi olla muutakin kuin jatkuvaa kriisien hallintaa.
Ihmisen on hyvä katsoa Kuuhun. Mutta vielä tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei Maa katoa samalla näkyvistä.
