Teatteri olen minä
Viirus-teatterin kehuja kerännyt Versailles sai uusintaensi-illan. Näytelmä tarkastelee ajankohtaisesti valtaa, jonka voima ei synny vain käskyistä ja pakosta vaan myös loistosta, rituaaleista ja vallanpitäjää myötäilevästä lähipiiristä.
Ryhmäteatteri Viiruksen tulkinnassa Ranskan Aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n ajan Versailles'sta lavalla on valtavia peruukkeja, kultaa ja peilejä, barokkimusiikki soi ja hovi tanssii uupumukseen asti.
Kuva on stereotyyppinen, mutta näinä hullun kuninkaan aikoina erityisen mielenkiintoinen.
Viiruksen Versailles ei jää historialliseksi pukuloistoksi vaan näyttäytyy ennen kaikkea tutkielmana vallasta. Teos muistuttaa, että käskyjen ja pakon lisäksi valta perustuu myös loistoon, rituaaleihin ja siihen, että kokonainen yhteisö alkaa järjestäytyä yhden ihmisen ympärille.
Historiassa on lukemattomia yksinvaltiaita ja heidän oikuistaan on tarinoita kirjakaupalla, mutta Ludvig on arkkityyppi. Hän on hahmo, jossa vallan estetiikka ja mielivalta kohtaavat lähes puhtaimmassa muodossaan. Häneen liitetään kuuluisa sitaatti "valtio olen minä". Legendat kertovat niin ikään hallitsijasta, jonka tahto muutti maisemankin: katsoessaan illalla palatsinsa ikkunasta hän totesi haluavansa nähdä metsän ja aamulla ikkunan takana oli metsä.
Ludvigin hovin hullunkurisuus korostuu, koska toisaalta se oli niin posketonta ja toisaalta hänen kautensa sodat eivät vieneet Ranskaa hallitsemattomiin ongelmiin. Päinvastoin Ranska oli tuolloin Euroopan johtava maa. Niinpä historian huomio kiinnittyy yksinomaan yksinvaltiaan vallankäyttöön ja sen vaikutuksiin. Viiruksen näytelmä havainnollistaa näitä osuvasti: kun kuningas sai takapuolivaivoja, myös hoviväki alkoi saada niitä. Absoluuttinen valta on yhtä kiehtovaa kuin sen vaikutus absurdia.
Versailles kertoo itsevaltiaan lisäksi ennen kaikkea hovista, joka tekee itsevaltiuden mahdolliseksi. Yksinvalta ei pysy pystyssä vain yhden ihmisen tahdolla, vaan myös siksi, että ympärille muodostuu joukko, joka oppii ennakoimaan vallanpitäjän toiveita, mukautumaan hänen oikkuihinsa ja tekemään poikkeuksellisesta normaalia.
Teos on syntynyt Sinna Virtasen ja Jussi Sorjasen yhteisohjauksessa ja prosessilähtöisesti pukusuunnittelija Janette Laakson, valosuunnittelija Jenni Pystysen, äänisuunnittelija Tatu Nenosen ja Viiruksen näyttelijäensemblen kanssa.
Yhteistyölähtöisyys näkyy esityksen voimakkaassa teatterillisuudessa. Puhuttua on hyvin vähän, näyttelijöiden keskinäinen tasapaino kantaa kokonaisuutta, ja esitys leviää katsomoon asti, hetkittäin jopa ulkoilmaan.
Aurinkokuningas itse on nukke, jota yleisö ei varsinaisesti näe, mutta jonka läsnäolo välittyy näyttelijöiden eleistä. Ratkaisu tuntuu vertauskuvalta myös nykypäivään: valta on piiloutunut suljettujen ovien taakse. Asiat tuodaan eteemme valmiiksi päätettyinä ja meille jää lähinnä reagoijan osa.
Versailles viittaa aikaan, jossa valtaa ei käytetä vain käskyillä vaan tunnelmalla. Ihmiset oppivat lukemaan ilmapiiriä, aavistamaan, mikä on toivottua, ja asettamaan itse itselleen rajat jo ennen kuin mitään sanotaan ääneen.
Alkuun päästyään reilu puolitoistatuntinen näytelmä kulkee joutuisasti. Teoksessa ei ole juonta, mitään ratkaisua mitä odottaa, mutta silti se pitää otteessaan. Kohtaukset avautuvat kuin kukan terälehdet.
Vain äänitekniikka herättää kysymyksen: kun lavalla vihdoin puhutaan, siitä ei oikein saa selvää. Oliko sekin vallankäyttöä, tarkoituksellista hämmentämistä, jää kotimatkalle pohdittavaksi.
Versaillesin uusintaensi-illassa Viiruksessa 20.3.2026. Esitykset jatkuvat huhtikuun loppuun.
Ohjaus ja dramaturgia Jussi Sorjanen ja Sinna Virtanen Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti, Jessica Raita
Lavastus- ja valosuunnittelu Jenni Pystynen
Pukusuunnittelu Janette Laakso
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Maskeeraussuunnittelu Ari Haapaniemi, Riikka Virtanen
