Tekoäly voi ratkaista hyvinvointivaltion kohtalon

Suomen huoltosuhde heikkenee jyrkästi. Yhä pienempi joukko veronmaksajia kannattelee sitä kasvavaa ihmisjoukkoa, joka kuluttaa eniten julkisia palveluita. Kun työntekijöitä on vähemmän, jokaisen heistä on tuotettava enemmän. Mikään määrä leikkauksia tai veronkorotuksia ei tunnu uskottavasti muuttavan tilannetta olennaisesti toisenlaiseksi.

Tarvitaan uuden kertaluvun tuottavuusloikka. Ainoa näköpiirissä oleva lupaava kandidaatti siihen on tekoäly. Kuten Eva Tawasoli taannoin kuitenkin Verde-kolumnissaan huomautti, tekoäly ei näy Suomen poliittisessa päätöksenteossa tällä hetkellä juuri lainkaan.

Julkisella sektorilla olisi paljon mahdollisuuksia tehostamiseen. Lääkärit ja psykologit käyttävät merkittävän osan työajastaan kirjaamiseen, potilastietojen lukemiseen ja muihin oheistehtäviin, jotka vievät aikaa kliiniseltä työltä, jonka ammattilaisia he ovat. Tekoälytuutorit voisivat mullistaa oppimisen kouluissa, ja opettajat voisivat keskittyä niihin oppilaisiin, jotka heitä eniten tarvitsevat. Puolustus hyötyy suuresti tekoälyn tuomasta analyysi- ja laskentatehostuksesta. Lukuisien yritysten on mahdollista pyöriä lähes olemattomilla henkilöstöresursseilla ja kasvattaa Suomen taloutta merkittävästi.

Lupauksen lisäksi tekoäly on hyvinvointivaltiolle ongelma. Mikäli tuottavuusloikka tapahtuu, ja esimerkiksi 20 prosenttia työntekijöistä kykenee lopulta tekemään 100 prosentin työt, ei ole mitään takeita, että niille 80 prosentille, joiden panosta ei enää tarvita, löytyy vastaava määrä uusia, yhtä arvokkaita tehtäviä. Jos tietotyöt siirtyvät miljoonille tai miljardeille agenteille, tavallisilla työtätekevillä ihmisillä ei välttämättä ole prosessille enää hyödyllistä tarjottavaa.

Tilanne muistuttaa hevosten asemaa, kun nelitahtimoottori syntyi. Suurimmalle osalle hevosista ei enää yksinkertaisesti löytynyt järkevää tekemistä. Vaikka töitä riittäisikin 80 prosentille ja vain 20 prosenttia jäisi ulkopuolelle, sekin olisi historiallinen katastrofi. Yhdysvaltojen 1930-luvun suuren laman aikana työttömyys nousi 25 prosenttiin, ja aikakausi symboloi sata vuotta myöhemminkin taloudellista synkkyyttä.

Tekoälyn kehittyessä se pystyy tekemään yhä suuremman osuuden töistä. On siis hyvin mahdollista, että jatkuvasti kasvava osa työvoimaa siirtyy hiljalleen katsomon puolelle. Tarvitsemme turvaverkon, joka kykenee kannattelemaan merkittävää osaa väestöstä. Tämä turva voi olla perustulo, peruspalvelut tai vaikkapa filosofi Will McAskillin kuvaamat ”perusresurssit”. Ilmeinen keino rahoittaa turvaverkko voi olla tekoälyn kautta saatava tuottavuuslisä.

Tekoälymallien omistamiseen ja rakentamiseen liittyvät rahat kertyvät pitkälti Piilaaksoon ja ehkä Kiinaan. Suomeen tämän lajin vaurautta tuskin on tulossa ja Eurooppaankin vähänlaisesti. Meidän on kuitenkin mahdollista olla ykkösiä tekoälyn varhaisessa soveltamisessa. Tämä vaatisi kuitenkin asenteen ja rakenteiden pikaista päivitystä samankaltaisiksi kuin Tawasolin mainitsemassa Virossa, joka on ketterästi kaikenlaista kokeileva, riskejä pelkäämätön digitaalinen valtio. Byrokraattinen, dinosaurus-tyyppinen Suomi ei pääse tekoälyn kanssa kunnolla vauhtiin, ennen kuin nopeammat ovat jo liian kaukana.

Leikkisästi voi siis todeta, että meillä on ratkaistavana yhtäältä tekoälyn ”kokoomusongelma” ja toisaalta tekoälyn ”SDP-ongelma”: ensiksikin se, kuinka olla niin tehokkaita, että voitamme globaalin innovaatiokilpailun, jos ei tekoälyn kehittämisessä, niin sen soveltamisessa. Toisaalta se, kuinka tasata tuottavuusloikan tuloja niin, että pidämme kyydistä putoavan, kasvavan ihmisjoukon kiinni hyvässä elämässä.

Vihreät on puolueena hyvin asemoitunut yhdistämään näitä kahta tulokulmaa. Jos emme kääri hihoja tekoälyn kaksoisongelman kanssa nyt, luvassa on kiihtyvää jatkoa viime vuosien leikkauksille ja alakulolle.

Oskari Lahtinen
Kirjoittaja on turkulainen psykologian tutkija