Stubb oli väärässä globalisaation riskeistä
Presidentti Stubb on kuvannut 1990-lukua aikana, jolloin uskottiin vapauden, demokratian ja globalisaation väistämättömään voittoon, mutta sivuutti täysin sen, että kriittisiä ääniä kuului jo tuolloin etenkin vihreiden ja SDP:n suunnalta, kirjoittaa Ahto Apajalahti.
YK:n yleiskokouksessa vuonna 2024 pitämässään puheessa tasavallan presidentti Alexander Stubb kuvasi 1990-luvun ilmapiiriä ajaksi, jolloin uskottiin liberaalin demokratian ja globalisaation väistämättömään voittoon.
"Kun kylmä sota päättyi, monet meistä, minä mukaan luettuna, uskoivat 'historian loppuun' – siihen, että suurin osa maailman noin 200 kansallisvaltiosta palaisi kohti rauhaa, vaurautta ja harmonista rinnakkaiseloa. Uskottiin vahvasti, että vapaus, demokratia ja globalisaatio voittaisivat. Teknologia, vapaakauppa ja avoin tiedonvälitys johtaisivat automaattisesti maailmanlaajuiseen kehitykseen ja vakauteen", Stubb sanoi.
Stubb luonnehti osuvasti länsimaisessa keskustaoikeistossa 1990-luvulla vallinnutta mielenmaisemaa, mutta sivuutti kokonaan tuolloisten vihreiden ja vasemmiston näkemykset. Vuosituhannen vaihde oli nimittäin paitsi globalisaatioinnostuksen, myös kiihkeän globalisaatiokritiikin aikakautta.
Oikeudenmukaisuutta vaadittu alusta asti
Sosiaalidemokraatit olivat kaikkialla lännessä jakautuneita suhtautumisessaan vapaan kaupan merkeissä tapahtuvaan globalisaatioon. Suomessa Paavo Lipponen edusti verrattain globalisaatiomyönteistä, Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja globalisaatiokriittistä linjaa.
Halonen valittiin vuonna 2000 tasavallan presidentiksi globalisaatiokriittisen linjan äänenä. Hänen ensimmäisen kautensa keskeinen teema oli sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä kehitys.
Halonen vaati oikeudenmukaisempaa vallanjakoa, jossa myös globaalin etelän näkemykset huomioitaisiin. Hän määritteli YK:n puitteissa tapahtuvan ja muun monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön välttämättömäksi näiden tavoitteiden toteuttamisessa.
Oikeistossa Halosen linjaa pidettiin lapsellisena. Niin piti myös – ja ehkä erityisesti – Alexander Stubb. Tuoreena europarlamentaarikkona vuonna 2004 hän haukkui Suomen ulkopoliittisen linjan, josta tuolloin olivat vastuussa ensisijaisesti Halonen presidenttinä ja Tuomioja ulkoministerinä.
"Laillisuusperiaatteen korostaminen, globalisaation hallinta ja YK-liturgia nostattavat varmaan tunnelmaa Sadankomitean tai Maan ystävien teekutsuilla, mutta kylmässä maailmassa niillä ei ole juuri mitään käyttöä", Stubb totesi.
Kylmä maailma oli siis se, jossa edistettiin länsimaisen teollisuuden työpaikkojen siirtämistä Aasiaan, finanssimarkkinoiden riskialtista paisuttamista ja ympäristötuhoa samalla kun hyvinvointiyhteiskuntien perustaa rapautettiin. Stubbin mielestä tämä näyttää tuolloin olleen luonnonlaki eikä poliittinen valinta.
Stubbin ajattelu muuttuu
Vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautala reagoi Stubbin lausumiin puheessaan vihreiden puoluevaltuustossa.
"Yksipuolinen kilpailukyvyn korostaminen oikeudenmukaisuuden ja reilujen pelisääntöjen kustannuksella uhkaa jo talouden perustaa, eikä yksin sen pohjalle voi rakentaa Suomen strategiaa globalisoituvassa maailmassa", Hautala totesi enteellisesti.
Stubbin herätyksenä näyttävät olleen vuoden 2016 Brexit-äänestys ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Jälkikäteen hän on maininnut tuon vuoden käänteeksi, joka merkitsi liberalismin kriisin alkua.
"Globalisaatio on kasvattanut kakkua, mutta ehkä Pohjoismaita lukuun ottamatta sen jakamisessa on epäonnistuttu. Ihmisistä ei tunnu, että kasvu auttaa heitä henkilökohtaisesti", kuvasi Stubb vuonna 2018 ajatteluaan.
Vuoteen 2024 mennessä Stubb oli siirtynyt Halosen ja Hautalan linjalle. Edellä mainitussa YK-puheessaan hän julisti, että ratkaisu kestävään kehitykseen löytyy YK:sta. Hän vaati globaalille etelälle enemmän valtaa monenkeskisessä yhteistyössä. Puhe oli juuri sellaista laillisuusperiaatetta ja globalisaation hallintaa korostavaa YK-liturgiaa, jota hän takavuosina oli hyljeksinyt.
Globalisaatiokriitikot näkivät pidemmälle
Stubbin paaluttaman arvopohjaisen realismin arvopohja nousee niistä teemoista, joita globalisaatiokriitikot pitivät esillä vuosituhannen vaihteessa. Nykypäivänä onkin varsin selvää, että vihreät ja globalisaatiokriittinen vasemmisto olivat oikeassa. Vapaakauppa ilman yhteiskuntavastuuta oli juuri niin tuhoisaa rauhalle, vakaudelle, sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle ja ympäristölle kuin mistä varoitettiin.
Nykyoikeistossa, varsinkin sen sosiaalisessa mediassa aktiivisessa räyhäsiivessä, Halosta pilkataan estottomasti. Stubb on myöntänyt tehneensä virhearvion, mutta ei sitä, ketkä olivat tuolloin oikeassa. Olisi Stubbilta kunniakasta antaa hieman kiitosta niille, jotka näkivät tulevaisuuteen häntä paremmin. Vaikka Paavo Lipponen oli Halosen kanssa aikoinaan jossain määrin eri linjoilla, hänkin on äskettäin paheksunut Haloseen kohdistuvaa, järjelliset rajat ylittävää arvostelua.
Globalisaatiokriitikkojen näkemyksillä on viime vuosina ollut vaikutusta myös EU:n kauppapolitiikkaan, jossa on huomioitu ympäristöön ja työntekijöiden oikeuksiin liittyviä kysymyksiä aiempaa painokkaammin. Eurooppalainen keskustaoikeisto ei laajasti ottaen kuitenkaan ole innostunut tästä linjasta. Se pyrkii – välillä laitaoikeiston kanssa yhteistyössä – vesittämään EU-tason sääntelyä ympäristöasioissa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksissä.
Entä turvallisuuspolitiikka?
Halosen ja Hautalan perinnöstä on toki syytä käsitellä toinenkin puoli. Miten Venäjä-suhde ja suhtautuminen sotilaalliseen maanpuolustukseen kestää kriittisen tarkastelun, ja miten se vertautuu Stubbin ja laajemmin Kokoomuksen politiikkaan?
Kokoomuksen Venäjä-suhdetta 2000-luvun ensimmäisten 20 vuoden aikana voisi kuvata kahden linjan strategiaksi. Yhtäältä puolue alkoi kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä, toisaalta pyrki ylläpitämään tiiviitä taloussuhteita Suomen ja Venäjän välillä.
Sosiaalidemokraattien linja oli kaupankäynnin suhteen sama kuin kokoomuksen, mutta siitä puuttui tasapainottava elementti eli Nato-jäsenyyden kannatus. Vihreiden linjasta puuttuivat molemmat elementit: taloudellisesti tiiviistä Venäjä-suhteesta ei innostuttu mutta sotilaallista vastapainoakaan ei pidetty tarpeellisena.
Tässäkin tosin Heidi Hautala muodostaa poikkeuksen. Jo vuonna 1999 hän vaati lännen Venäjälle antaman talousavun keskeyttämistä Tšetšenian sodan ihmisoikeusloukkausten vuoksi. Hän kritisoi johdonmukaisesti Venäjän ihmisoikeustilannetta mutta alkoi myös kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä jo vuonna 2014 Krimin valtauksen myötä.
Kokoomuksen Venäjä-linja henkilöityy Stubbissa, joka oli varhainen Nato-jäsenyyden puolestapuhuja mutta samalla läheisten Venäjä-suhteiden kannattaja. Pääministerinä Stubb syytti Oras Tynkkysen tapaisia Fennovoima-hankkeen vastustajia russofobiasta vielä Krimin valtauksen jälkeenkin.
Ulkopolitiikan lähihistoriaa koskevaa suomalaista keskustelua on viime vuosina hallinnut ajatus realismin paluusta. Toiveikkuus mahdollisuudesta luoda oikeudenmukaisempi maailma on leimattu vasemmistolaiseksi haihatteluksi. Lähihistoriallisesti katsoen toiveajatteluun syyllistyi kuitenkin nimenomaan oikeisto, joka ei suostunut näkemään hallitsemattoman globalisaation riskejä.
Kuten presidentti Stubb nyt näyttää tunnustavan, globaalin vallanjaon oikeudenmukaisuus ja ulkopolitiikan kytkeminen vankkaan arvopohjaan ovat kylmässä maailmassa selviämisen edellytyksiä. Se on realismia.
Ahto Apajalahti
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija
