Median murros näkyy yhteiskunnan mielialassa ja tulevaisuuden uskossa

Sosiaalinen media ei pelkästään heijasta yhteiskunnan tunnelmaa – se myös muokkaa sitä aktiivisesti. Tämä muokkaus perustuu algoritmeihin, jotka optimoivat huomion, eivät totuutta, tasapainoa tai yhteistä ymmärrystä.

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet varovaisia optimisteja: epäileväisiä, mutta sitkeästi eteenpäin katsovia. Nyt tuo katse on alkanut harhailla alaspäin – kohti kännykän näyttöä, kohti uutisvirtaa, kohti loputtomia someketjuja, joissa huonot uutiset kiertävät nopeammin kuin hyvät ehtivät syntyäkään.

Ongelmaa kärjistää se, että ihmismielen negatiivisuusharha – evolutiivinen taipumus kiinnittää huomiota uhkiin – yhdistyy alustojen liiketoimintamalliin. Sisällöt, jotka herättävät pelkoa, vihaa tai järkytystä, leviävät tehokkaammin kuin rauhallinen, analyyttinen tieto. Tämä on toistuvasti empiirisessä tutkimuksessa havaittu ilmiö: tunnepitoiset ja erityisesti negatiiviset viestit saavat enemmän näkyvyyttä ja sitoutumista. Myös disinformaatio perustuu usein negatiiviseen viestiin. Sekin synnyttää epävarmuutta, kun se horjuttaa luottamusta instituutioihin ja kyseenalaistaa tutkimustietoa.

Seurauksena syntyy vinoutunut todellisuuskokemus. Kriisit, rikokset tai poliittiset konfliktit näyttäytyvät jatkuvana virrana, vaikka tilastollisesti monet kehityssuunnat, kuten elinajanodote, koulutustaso tai köyhyyden väheneminen globaalisti, ovat pitkällä aikavälillä parantuneet. Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmia olisi – niitä tällä hetkellä todellakin on – vaan sitä, oman hyvinvoinnin kannalta on tärkeää keskittyä välillä myös hyviin asioihin ja etenkin niihin, joihin voi itse vaikuttaa.

Kun negatiivinen sisältö dominoi informaatiovirtaa, sillä on suora vaikutus myös tulevaisuuden uskoon. Psykologian tutkimus viittaa siihen, että jatkuva altistuminen uhkakuville lisää koettua turvattomuutta ja heikentää uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Tämä puolestaan voi johtaa passivoitumiseen tai radikalisoitumiseen – kahteen ilmiöön, jotka kumpikin heikentää demokraattista resilienssiä.

Erityisen ongelmallista on, että algoritmit vahvistavat jo olemassa olevia näkemyksiä kärjistäen niitä. Ihmiset altistuvat yhä enemmän sisällöille, jotka tukevat tukevat heidän käsityksiään maailmasta riippumatta siitä, vastaako se todellisuutta. Tämä ei ainoastaan polarisoi mielipiteitä vaan myös tunnelmaa: jos oma verkosto jakaa pääasiassa pessimististä, kriittistä tai katastrofaalista sisältöä, koko todellisuus alkaa näyttäytyä toivottomana. Vastakkainenkin on mahdollista, mutta tutkimus viittaa siihen, että negatiivinen vinouma on dominoiva.

Tämän ilmiön yhteiskunnalliset seuraukset ovat jo nähtävissä. Luottamus instituutioihin on heikkentynyt, poliittinen keskustelu kärjistynyt ja tulevaisuus näyttäytyy monille aiempaa epävarmempana. Sillä, miten meneillään olevat kriisit meille esitetään digitaalisessa ympäristössä, on merkitystä.

On syytä korostaa, että kyse ei ole yksilöiden heikkoudesta vaan järjestelmätason ilmiöstä, joka vain pitää osata tunnistaa. Alustat on rakennettu maksimoimaan käyttöaika ja mainostulot. Tämä kannustaa sisältöön, joka sitouttaa ja koukuttaa.

Sama huomion logiikka ulottuu nykyisin myös perinteiseen mediaan. Kilpailu yleisöstä on kiristynyt, ja erityisesti kaupallinen uutismedia joutuu optimoimaan otsikointia ja juttukulmiaan tavalla, joka muistuttaa sosiaalisen median dynamiikkaa. Tällöin syntyy niin sanottuja “ragebaitteja”: provosoivia, yksinkertaistavia tai tarkoituksellisesti kärjistettyjä väitteitä, joiden ensisijainen tavoite on herättää tunne ja saada klikkaus.

Kun iltapäivälehden päätoimittaja esittää, että kasvisruoka vaarantaisi huoltovarmuuden tai että Donald Trump ansaitsisi rauhanpalkinnon, kyse ei todennäköisesti ole siitä, että toimittaja oikeasti näin ainakaan pidemmän pohdinnan tuloksena ajattelisi vaan huomion herättämisestä satunnaisella heitolla. Toimituksissa tiedetään, mitkä teemat saavat meidät reagoimaan.

Juuri siksi lukijan rooli korostuu: jos emme tartu provokaatioon, emme jaa emmekä palkitse sitä huomiolla, sen kannattavuus heikkenee. Huomiotaloudessa myös välinpitämättömyys on kannanotto.

Ratkaisu ei ole yksinkertainen, mutta suunta on selvä. Tarvitaan läpinäkyvämpiä algoritmeja, vahvempaa teknologiayritysten sääntelyä ja ennen kaikkea mediaymmärrystä, joka tunnistaa mekanismit, joilla meihin yritetään vaikuttaa.

Samalla tarvitaan tilaa myös hitaammalle journalismille, joka asettaa yksittäiset tapahtumat laajempaan kehykseen ja rakentaa rauhallista, mittasuhteet säilyttävää kuvaa todellisuudesta. Niin kauan kuin merkittävä osa uutismediasta on riippuvainen mainostuloista ja klikkiperusteisesta huomiotaloudesta, paine kärjistää ja yksinkertaistaa säilyy. Siksi median taloudellista perustaa olisi vahvistettava esimerkiksi julkisen tuen tai muiden riippumattomuutta turvaavien ratkaisujen kautta, jotta journalistiset valinnat voitaisiin tehdä ensisijaisesti yhteiskunnallisen merkityksen, ei maksimaalisen huomioarvon perusteella.

Myös mainostajilla ja suurella yleisöllä on tässä keskeinen rooli. Mainosbudjetteja voidaan kohdentaa kotimaiseen mediaan ulkomaalaisten alustojen sijaan ja journalismista maksaa. Tällaisilla arjen valinnoilla voi jokainen vahvistaa sellaista mediaa, joka ei ole riippuvainen huomiotalouden logiikasta.

Lopulta kyse on yhteiskunnan suunnasta, joka on meidän kaikkien vastuulla. Jos yhteiskunnan kollektiivinen tunneilmasto rakentuu järjestelmällisesti vääristyneelle, jatkuvasti kiristyvälle kuvalle todellisuudesta, seuraukset pitkällä tähtäimellä ulottuvat päätöksentekoon, politiikkaan ja lopulta siihen, millaisena tulevaisuus nähdään – ja uskalletaan rakentaa.