Punaisen Beethovenin jäljillä
Sarjakuvataiteilija Aapo Kukko viihtyy historiallisten aiheiden parissa. Hänen huomionsa kohteena on pieni ihminen suurten tapahtumien pyörityksessä.
Pertti Rautiainen
Sarjakuvataiteilija Aapo Kukon massiivinen sarjakuvateos Punainen Beethoven (Zum Teufel, 2026) ei ole hänen ensimmäinen historiallisia aiheita käsittelevä teoksensa. Sarjakuvaromaani Sosialisti ja nihilisti kuvasi Arvo Turtiaisen ja Henrik Tikkasen Italian matkaa ja Puhumalla paras taas käsitteli kuuluisan puhujan ja pasifistin Yrjö Kallisen elämää.
Kukon kiinnostus Dmitri Šostakovitšin elämään sai alkunsa musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon muistelmista jo yli vuosikymmen sitten.
“Hänen traagisten muistelmiensa kautta tutustuin tarkemmin Šostakovitšin elämänvaiheisiin syksyllä 2013”, Kukko sanoo.
Myöhemmin hän syventyi aiheeseen Solomon Volkovin toimittamien muistelmien kautta, joita Kukko kuvaa kiistanalaisuudestaan huolimatta hyvin koskettaviksi.
“Kun luin liikuttuneessa tilassa tuota teosta, päätin palata aiheen pariin jonain päivänä. En saisi rauhaa ennen kuin tarina olisi kerrottu”, Kukko muistelee.
Teoksen toteutus oli laaja kokonaisuus, joka vei vuosia. Kukon mukaan käsikirjoittamiseen meni pari vuotta, ja piirtämiseen suunnilleen sama aika.
Lopputuloksena syntyi yli 400-sivuinen teos, jonka toteutumista tuki Taiteen edistämiskeskuksen apuraha. Ilman sitä lopputulos olisi voinut olla hyvin toisenlainen.
Kukko kuvaa Šostakovitšia poikkeuksellisen vahvaksi kertomukselliseksi hahmoksi.
“Pieni mutta vahva ihminen vasten suurta koneistoa keskellä suuria maailmanpoliittisia myllerryksiä”, hän tiivistää.
Säveltäjän elämän kautta avautuu myös laajempi näkymä Neuvostoliiton historiaan, jossa sivuhenkilöt ovat ehdottoman tärkeitä ja tarkastelun lähtökohtana säilyy ihmisen kokemus historiallisten tapahtumien keskellä.
”Kiinnostukseni historiaan ja sen tapahtumiin on aina asetettu ihmiskatseen tasolle”, Kukko toteaa.
Jotkut Šostakovitšin elämän yksityiskohdat ovat epävarmoja – eri lähteiden kertomukset ja näkemykset poikkeavat hyvin paljon toisistaan.
”Tarvittavan lähdemateriaalin kannalta oli olennaista kartoittaa käsikirjoituksessa ne vaiheet säveltäjämestarin elämästä, jotka olivat keskeisiä haluamalleni tarinalle”, Kukko kertoo taustatyöstään.
”Käytin ehkä 5-7 lähdekirjaa, 3-4 dokumenttia, kymmeniä hajanaisia anekdootteja sieltä täältä sekä satoja valokuvia. Monet tarinat luonnollisesti toistuvat kirjassa kuin kirjassa, mutta sävyt saattavat olla erilaisia. Juuri tällaisissa kohdissa taiteilijan tulee tehdä ratkaisunsa ja onnistuin mielestäni hyvin,” Kukko sanoo.
”Taiteilijan tulee toteuttaa laadukasta dramaturgiaa ja sitä kautta puhaltaa historia eloon omilla ehdoillaan. Piirrän kirjoittamalla eli taustaksi minun pitää omin sanoin jäsentää satojen lähteiden materiaali. Kun sanallinen pohja alkaa olla valmis, alkavat kuvatkin hahmottua”, Kukko jatkaa.
”Paavo Rintala on eräs oppi-isäni historiallisen ja runollisen aineiston yhdistämisessä taiteeksi. Olennainen pala saattaa löytyä näennäisesti pienestä mutta vaikutukseltaan järkälemäisestä jutusta: Anna Ahmatovan kirjoittama runo vaikutti ratkaisevasti tarinan muotoutumiseen.”
Totalitaarinen järjestelmä käytti Šostakovitšia pelinappulanaan, eikä se ole päättynyt vieläkään.
”Hän oli ja on arvokas pelinappula. Sarjakuvassa kuvaan häntä eräässä kohtauksessa posliinifiguurina. Varsinkin Stalin kohteli taiteilijoita kuin keräilyesineitä: hän mielellään esitteli heitä vieraille ja pöyhisteli mutta saattoi halutessaan myös murskata osan kalliista kokoelmasta”, Kukko selittää.
”Kahteen otteeseen Stalin oli tapattamassa Šostakovitšia, mutta kummallakaan kerralla aie ei edennyt pidemmälle. Taideteollisuus, etenkin elokuva-ala, tarvitsi osaavia ja ennen kaikkea aikataulussa pysyviä tekijöitä.”
Kukko näkee tilanteessa laajemman vallankäytön logiikan, jossa taiteilijan arvo määrittyy hänen käyttökelpoisuutensa kautta. Šostakovitš oli järjestelmälle keskeinen kulttuurinen resurssi, jonka kohtaloa punnittiin jatkuvasti poliittisten tarpeiden mukaan. Tämä teki hänen asemastaan äärimmäisen haavoittuvan mutta samalla paradoksaalisesti myös suojatun: hän oli liian merkittävä sivuutettavaksi, mutta ei koskaan täysin turvassa.
”Ei länsikään pääse ihan puhtain purjein. Säveltäjä kuvataan heiveröiseksi ja neuvostoankeutta hierotaan lukijan naamaan. Saatetaan luoda kuva arasta miehestä, joka pelkää jopa nyrkkeilyottelun katsomista. Tosiasiassa Šostakovitš oli kivenkova urheilumies, joka sävelsi balettimusiikkia niin jalkapallosta kuin nyrkkeilystä”, Kukko kertoo. Punaisen Beethovenin alkupuolella hän kuvaa, miten Šostakovitš seuraa vuoden 1966 jalkapallon MM-kisoja televisiosta toipuessaan sairaalassa sydäninfarktista.
”Nyky-Venäjällä Šostakovitš on samanlainen suurmiespatsas Dostojevskien ja Tšehovien kanssa: tunnustettu mutta tuntematon. Jokunen aika takaperin Putin ärisi siitä, miten lännessä vihataan venäläistä kulttuuria, muun muassa Šostakovitšia. Kuitenkin lännessä soitetaan hänen musiikkiaan joka päivä jossain. Stalin on kuollut mutta Šostakovitšin taide elää.”
Ympäröiviä olosuhteita taiteen syntymisessä ei pidä kuitenkaan korostaa liikaa, ei silloinkaan kun ne ovat hyvin dramaattiset.
”Pääasia säveltäjän työssä on hänen säveltämänsä musiikki. Punainen Beethoven -projektin aikana opin arvostamaan ja ihailemaan kirjan päähenkilön tuotantoa. Se on parhaimmillaan uskomattoman hienoa ja sydänjuuria värisyttävää”, Kukko kuvailee.
Kukolla on mittava projekti takanaan, eikä hän ole kiirehtimässä uuden hankkeen pariin vaan aikoo keskittyä nyt tuoreen teoksen esittelyyn.
”Punaisen Beethovenin kanssa on tarkoitus kiertää erinäisissä paikoissa tulevina kuukausina ja sarjakuvasinfonia on myös tarkoitus julkaista ulkomailla, mutta työpöydälle en heti ala koota uutta hanketta”, Kukko sanoo.
Täysin paikoilleen hän ei kuitenkaan jää.
”Työn alla on ollut jo pidempään yksi projekti, joka monella tavalla on tuttua aapokukkoilua, mutta siinä on ilahduttavasti uusiakin piirteitä. Olen mukana myös eräässä elokuvaprojektissa – toivon mukaan se saa kunnolla tuulta purjeisiinsa.”
Aapo Kukon Punainen Beethoven -teoksen originaalien näyttely on esillä Oulun Sarjakuvakeskuksessa 22.4.2026 saakka.
