Sympaattinen Eero Nelimarkka Ateneumissa

Eero Karisto

Eero Nelimarkka (1891–1977) nousi suosionsa huipulle 1930-luvulla. Hän myi hyvin ja siten myös rikastui taiteellaan. Ateneumin näyttely auttaa ymmärtämään suosion: Nelimarkka maalasi paljon kauniita, voisi sanoa jopa helppoja tauluja. Näyttelyn töistä on vaikea löytää mitään ärsyttävää tai edes yllättävää. Mutta on niissä paljon muutakin kuin kauneutta.

Nelimarkan värimaailma on usein lämpimän ruskean sävyinen, mutta valoisa, ja paljon myös vihreää. Maisemat olivat silloin, kuten nykyisinkin, suosittu aihe, mutta myös Nelimarkan sisäkuvat maalaismiljöistä ovat olleet suosittuja.

Abstrakteja tai surrealistisia töitä näyttelyssä ei ole. Yhdessä työssä voi halutessaan nähdä häivähdyksen kubismia. Muuten Nelimarkka liikkui eri maailmojen välillä. On selkeärajaisia tasaisia väripintoja, ja töistä voi löytää myös häivähdyksiä utuisesta impressionismista, ekspressionistista värinkäyttöä ja joissakin töissä jopa naivistisia piirteitä.

Ei  ihan huipulla

Nelimarkka ei ole saavuttanut ihan samanlaista varauksetonta arvostusta kuin monet Suomen taiteen suuret nimet. Jotain ehkä kertoo se, että Nelimarkan töitä ei juuri ole näkynyt Ateneumin näyttelyissä.

Varauksellisuus ammattilaisten arvostuksessa ja kaupallinen menestys ei ole harvinainen yhdistelmä. Nelimarkan tapauksessa varauksellisuutta ei kuitenkaan kannata liikaa korostaa. Kyllä hänen töitään myös arvostetaan, kuten Ateneumin näyttely kertoo. Asetelmassa on jotain samaa kuin Reidar Särestöniemellä.

Tosin Nelimarkan työt eivät ole nousseet takaisin kaupallisiksi menestyksiksi, kuten Särestöniemen. Nelimarkan monet työt maalaismiljöineen ovat ehkä niin aikasidonnaisia, että eivät enää löydä tietään suomalaiskoteihin yhtä helposti kuin sata vuotta sitten. Toisaalta ne tupakuvaukset ovat osa suomalaista kulttuurihistoriaa.

Alkuvaihe arvostetuin

Taidehistorioitsijat arvostavat Nelimarkan tuotannon parasta osaa hyvinkin korkealle. Mutta hänen sanotaan tehneen paljon myös töitä, joiden tarkoitus oli ennen kaikkea myydä, ja myymisessä hän siis onnistuikin. Hän oli myös suosittu muotokuvamaalari, ja lienee inhimillistä, että itsestään muotokuvaa tilaavat ihmiset valitsevat mielellään sellaisen maalarin, joka on tehnyt muistakin edustavia muotokuvia.

Nelimarkan uran alkupuolen töitä arvostetaan enemmän kuin viimeisten vuosikymmenten, mikä näkyy myös Ateneumin näyttelyssä. 1960-luvun ja sen jälkeisiä töitä on vain muutama, vaikka hän etenkin 1960-luvulla teki joidenkin puheiden mukaan jopa liukuhihnalla erityisesti juuri niitä lumisia avaria pohjalaismaisemia, joista hän lienee kuuluisin. Se oli aikaa, jolloin hän keräsi rahaa museonsa rahoittamiseen.

Ehkä Nelimarkka oli taidemaalarina vähän kuin Mika Waltari kirjailijana. Waltarin tuotanto ulottuu upeista pienoisromaaneista ja Sinuhesta Palmu-dekkareihin ja romanttiseen hömppään, kuten Ihmeellinen Joosef.

Nelimarkka halusi jäädä historiaan

Nelimarkkaa luonnehditaan itsetietoiseksi ja määrätietoiseksi. Hän halusi jäädä historiaan. Runsaitten omakuvien lisäksi siitä kertovat omaa nimeä kantavan säätiön sekä museon perustaminen.

Näyttelytekstien mukaan hänelle oli tärkeää myös olla osa aikansa kulttuurieliittiä. Sitä pyrkimystä tuki esimerkiksi maalaus, jossa hän ikuisti itsensä huippunimien seurassa. Maalauksessa samassa seurassa istuvat säveltäjät Uuno Klami, Heimo Kaski ja Aarre Merikanto sekä kirjailijat Ilmari Kianto ja F.E. Sillanpää. Maalauksessa taustalla näkyy Nelimarkan maalaama Joel Lehtosen muotokuva. Nelimarkan töissä on useinkin sisällä kuva jostain muusta hänen maalauksestaan.

Ehkä itsetietoisuudesta kertoo sekin, että Nelimarkka tiettävästi maalasi enemmän omakuvia kuin kukaan muu suomalainen taiteilija – usein päässään erilaisia päähineitä. Yleinen kuvista välittyvä mielikuva on hyväntahtoinen, hyvännäköinen, positiivinen mies.

Kontrasti kuuluisimpaan suomalaiseen omakuvien tekijään Helene Schjerfbeckiin on täydellinen.

Kulttuurisuku

Mikään boheemitaiteilija Nelimarkka ei ilmeisesti ollut. Hän pukeutui hyvin ja toi kristillisen vakaumuksensa esiin.

Määrätietoisuudesta kertoo Nelimarkan ura. Vaasalaisesta köyhäintalosta hän lähti maailmalle, hankki oppia ensin sokerileipurina, sitten taiteilijana, sai töitään esille jo nuorena, vietti vuosikausia ulkomailla, vakiinnutti Suomessa asemansa yhtenä aikansa merkittävistä taiteilijoista ja perusti kulttuurisuvun.

Taiteilijaprofessori Riitta Nelimarkka on Eero Nelimarkan pojan Antti Nelimarkan tytär. Toinen poika Tuomas Nelimarkka oli myös taidemaalari, joka teki ainakin samanlaisia lumisia avaria peltomaisemia kuin isänsäkin. Kirjailija Max Seeck on Riitta Nelimarkan poika.

Riitta Nelimarkka on tehnyt isoisästään dokumenttielokuvan. Se antaa Eero Nelimarkasta ilmeisen realistisen kuvan, eikä ainakaan idealisoi kohdettaan.

Eero Nelimarkka -näyttely Ateneumissa 13.9.2026 asti