Inhimillisyyden sinfonia

Pertti Rautiainen

Aapo Kukko on tehnyt sarjakuvaromaanin – tai sarjakuvasinfonian, kuten hän itse asian ilmaisee – neuvostoliittolaisen säveltäjä Dmitri Šostakovitšin elämästä otsikolla Punainen Beethoven. Teoksen runsaat 400 sivua ovat varsin massiiviset sarjakuvalle, mutta suuri ja arvoituksellinen on aihekin. Kuten jälkilauseen kirjoittanut Jaani Länsiö toteaa, monet Šostakovitšiin liittyvät asiat ovat kovin epämääräisiä: faktoihin sekoittuu propagandaa ja salailua.

Teoksen nykyhetkenä on suurimmaksi osaksi vuosi 1966, jolloin Šostakovitš odotti jalkapallon MM-kisoja ja omaa 60-vuotispäiväänsä. Todennäköisesti hän oli innostuneempi ensin mainitusta, sillä hänen oli tarkoitus lähteä seuraamaan rakastamansa lajin kisoja Englannissa. Elämä päätti kuitenkin toisin. Šostakovitš joutui katsomaan otteluita televisiosta toipuessaan saamastaan sydänkohtauksesta.

Menneisyys tulee potilaan mieleen takaumina, jotka esittelevät lukijalle ison osan Neuvostoliiton sivistyneistön historiaa 1920-luvulta Stalinin vainojen kautta aina Brežnevin aikaan. Erityisen liikuttava on kuvaus Šostakovitšin ja musiikkia rakastaneen marsalkka Tuhatševskin ystävyydestä. Tämä yhteys auttoi Šostakovitšin uran alkuvaiheissa, mutta oli lähellä muodostua kohtalokkaaksi, kun Tuhatševski pidätettiin ja hänet tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan. Säveltäjä oli joutunut vaikeuksiin jo tätä ennen, esimerkiksi Pravdan pääkirjoitus tuomitsi hänen teoksensa länsimaisen formalismin edustajina ja antoi ymmärtää, että vakavampiakin seuraamuksia voi olla tulossa.

Useita ihmisiä Šostakovitšin lähipiiristä katosikin, osa vangittiin ja teloitettiin, yksi henkilö löytyi kotoaan tapettuna. Kukko kuvaa vaikuttavasti, kuinka Šostakovitš odotteli öisin rappukäytävässä valmiiksi pakatun matkalaukun kanssa mahdollisesti saapuvia noutajia, jolloin perheenjäseniä ei tarvitsisi häiritä kesken unien. Hän oli kuitenkin lopulta selviytyjä. Heistä, jotka eivät selvinneet, oli tuolloin parempi vaieta, sillä totalitaarinen järjestelmä hallitsee lopulta kaikkein tehokkaimmin pelon kautta.

Stalin tunnisti taiteen merkityksen propagandassa ja erityisen suuren painoarvon hän antoi elokuvalle. Tämä saattoi lopulta pelastaa Šostakovitšin, sillä hän oli taitava elokuvasäveltäjä. Šostakovitš myös sävelsi useita teoksia, joiden katsottiin ylistävän neuvostojärjestelmää ja sen johtajaa – olkoonkin, että todellinen mielipide saattoi kätkeytyä eräänlaiseen musiikilliseen sarkasmiin.

Šostakovitšista syntyykin ristiriitainen kuva. Hän kieltämättä hyötyi myöhemmin saamastaan asemasta ”Neuvostoliiton virallisena säveltäjänä” ja piti toisten hänelle kirjoittamia virallista doktriinia myötäileviä puheita. Kukko laittaakin mielenkiintoisella tavalla Šostakovitšin tekemään tiliä suhteestaan Staliniin unessa.

Totalitaarisella järjestelmällä oli absurditkin puolensa. Esimerkiksi kuvaus kansallishymnikilpailusta on suorastaan hykerryttävä. Säveltaiteessakin suurimpana auktoriteettina toimi toveri Stalin, jota säesti myötäilijöiden orkesteri.

Aapo Kukon teos on mustavalkoinen. Sen tyyli tuo mieleen jossain määrin Will Eisnerin ollen kuitenkin realistisempi. Välillä on pitkiäkin pätkiä ilman vuorosanoja. Kukko antaa kuvan kertoa tapahtumista ja päähenkilön mielentilasta. Esimerkiksi musiikin päähenkilölle tuottama ilo tulee esille vaikuttavasti visualisoituna.

Teoksen lukemisen rinnalla voi kuunnella Dmitri Šostakovitšin tuotantoa, mikä antaa lukukokemukselle syvyyttä. Sarjakuvasinfoniaa voi suositella myös lukijoille, jotka eivät yleensä tartu sarjakuviin – musiikin kanssa tai ilman.

Šostakovitšin elämän kaikkia arvoituksia tuskin tullaan saamaan koskaan selville, mutta teos itsessään herätti kysymyksiä, joihin on mahdollista saada vastauksia. Näihin kysymyksiin palataan Aapo Kukon haastattelussa, joka ilmestyy myöhemmin erillisenä artikkelina.

Aapo Kukko: Punainen Beethoven, Zum Teufel, 2026