Hyvä tulevaisuus vaatii energiankulutuksen kohtuullistamista, ei kasvattamista

Kohtuutalous eli degrowth pyrkii vähentämään ylituotannosta ja -kulutuksesta aiheutuneita ekologisia ja sosiaalisia haittoja palauttamalla ihmisen toiminnan planetaarisiin rajoihin. Haaste on meille suomalaisille valtava, sillä meillä on energiaintensiivinen elämäntapa ja käytämme eniten resursseja per henkilö koko Euroopassa. 

Kohtuutalouden ytimessä on mahdollistaa elämän jatkuminen planeetallamme. Keskeinen kysymys on, miten luovumme fossiilienergiasta pahentamatta muita kärjistyviä ekologisia kriisejä, kuten luontokatoa, merten happamoitumista, mikromuovin lisääntymistä tai ekologisesti haitallista maankäytön lisääntymistä.

Atte Harjanteen kolumnissa Verdessä 5.3.2026 todetaan, että hyvä tulevaisuus vaatii valtavan määrän uutta puhdasta energiaa. Kirjoituksen mukaan väestönkasvu, köyhyyden poisto, vetytalous ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen kasvattavat energian tarvetta. Siksi kirjoittaja ei innostu talouskasvua kritisoivasta kohtuutaloudesta. 

Tästä herääkin kysymys, millaista tulevaisuutta Harjanne on rakentamassa ja kenelle? Onko energian kulutusta mahdollista kasvattaa kestävästi? Ovatko kohtuutalous ja puhdas energian tuotanto ristiriidassa keskenään? Ja vaatiiko köyhyyden poistaminen energiankulutuksen lisääntymistä? Tässä kirjoituksessa puramme näitä ja muita kohtuutalouteen liittyviä väärinkäsityksiä.

Pitääkö energian kulutuksen kasvaa kaikkialla?

Kuten Harjanne kirjoittaa, “mikään yhteiskunnassa ei pyöri ilman energiaa, ja energian saatavuus sen eri muodoissa vaikuttaa välittömästi talouteen”. Tämä on totta. Samoin, totta on se, että “absoluuttinen energiankulutus on jatkanut kasvuaan”. Käytämme globaalisti jatkuvasti enemmän kaikkia energianmuotoja, myös fossiilisia. 

Harjanteen väite on, että hyvä tulevaisuus vaatii lisää puhdasta energiaa. Keskeinen huoli kirjoituksessa on puhtaan energian riittävyys köyhyyden poistoon. 

On sikäli totta, että puhdasta energiantuotantoa on lisättävä, erityisesti globaalissa etelässä. Asiaa pitää kuitenkin tarkastella kontekstuaalisesti. Vuonna 1990 Intiassa energian kulutus per henkilö oli 2660 kilowattituntia, kun Suomessa sama luku oli 64 824 kWh per henkilö. Vuonna 2024 intialaisen energiankulutus oli 7813 kWh ja suomalaisen  59 565 kWh per henkilö.

Vaikka intialaisen energiankulutus on liki kolminkertaistunut kolmessakymmenessä vuodessa, suomalaiset kuluttavat silti yli 7,5 kertaa energiaa verrattuna keskivertointialaiseen. Myös maiden sisällä energiankulutus vaihtelee huomattavasti: esimerkiksi Suomessa rikkain tulodesiili käyttää keskimäärin viisi ja puoli kertaa enemmän sähköä kuin alle 10 000 euroa vuodessa tienaavat.

Globaali energiankulutuksen kasvattaminen ei siksi ole avain köyhyyden poistamiseen. Keskeisempää on se, miten energiaa tuotetaan, kenen tarpeisiin, millä kustannuksilla ja mikä riittää. Köyhyyden poistaminen vaatii kyllä energian kulutuksen lisäämistä köyhimmissä maissa, mutta samalla rikkaammissa maissa energian kulutusta tulee vähentää. Kohtuutalouden ytimessä onkin energian kulutuksen ja tuotannon kohtuullistaminen ylikuluttavissa maissa kuten Suomessa. 

Pelkkä fossiilisista irtautuminen ei riitä

Toiseksi, Harjanteen mukaan ilmaston kuumenemisen pysäyttäminen ei onnistu kohtuullistamalla fossiilitaloutta vaan korvaamalla se. Harjanne sanoo myös, että kasvukritiikkiä olennaisempaa olisi ohjata taloudellinen toimeliaisuus ekologiseen jälleenrakennukseen. Harjanteen väitteisiin sisältyy ajatus siitä, että kohtuutalouden tarkoituksena olisi vain supistaa taloutta. Tämä on yleisesti kohtuutaloudesta esitettävä väärinkäsitys. 

Kohtuutalous lähtee samasta perusolettamuksesta kuin Harjanteen kirjoitus – fossiilienergiasta on pyristeltävä eroon. Ekologinen jälleenrakennus on myös aivan keskeistä polulla kohti kohtuutaloutta. Tarvitsemme demokraattisesti ohjattua oikeudenmukaista siirtymää pois fossiilisista.

Vaikka päästöjen vähentäminen ja energiantuotantomenetelmien muuttaminen päästöttömiksi on äärimmäisen keskeistä ekokriisin pysäyttämiseksi, ei se kuitenkaan yksinään riitä. Ilmastonmuutos ei ole ainoa planeettaamme uhkaava ympäristökriisi, vaan myös kuusi muuta planetaarista rajaa on ylitetty. Jotta päästään aidosti kestävään yhteiskuntaan, pitääkin päästä yli niin kutsutusta hiilitunnelinäkymästä, carbon tunnel vision, jossa keskitytään pelkkiin hiilipäästöihin muiden ympäristöhaittojen kustannuksella. 

Kaikella energiantuotannolla on ympäristövaikutuksensa. Uusiutuvatkin energianlähteet käyttävät maata ja mineraaleja. Olennaista on huomioida se, miten paljon luonnonvaroja kuluttaa ja ympäristöhaittoja aiheuttaa sellainen yhteiskunta ja järjestelmä, jossa energiaa kulutetaan nykyistä huomattavasti enemmän. Energian kulutuksen kasvun myötä myös luonnonvarojen kulutus siis todennäköisesti kasvaisi. Se, että yhdistetään energian kulutuksen merkittävä kasvattaminen ja luonnonvarojen kulutuksen laskeminen kestävälle tasolle, eli noin neljännekseen nykyisestä, ei näytä realistiselta. Tämän takia paljon energiaa kuluttavaan vetytalouteenkaan ei pidä suhtautua naiivisti, vaan riskinä on luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristöongelmien lisääntyminen.

Keskeistä onkin fossiilisista irtaantumisen ohella vähentää niin luonnonvarojen kuin energiankin kulutusta, jotta yhteiskunnan toiminta saadaan aidosti sopeutettua planeetan rajoihin. Kohtuutaloudessa jaetaan tarve ekologiselle jälleenrakennukselle, mutta ei jaeta naiivia fantasiaa siitä, että ekologisen jälleenrakennuksen kautta päästäisiin yhteiskuntaan, jossa energian kulutus voi kasvaa planeetan rajoissa.

Ekologisen jälleenrakennuksen päätepisteenä ei ole yhteiskunta, jossa energiaa kulutetaan nykyistä enemmän, mutta energiantuotantomenetelmät ovat muuttuneet, vaan yhteiskunta, jossa hyvinvointia voidaan tuottaa nykyistä huomattavasti pienemmällä luonnonvarojen ja energian kulutuksella. 

Kasvukritiikki on välttämätöntä

Kolmanneksi, Harjanne esittää myös, että kasvukritiikkiä olennaisempaa on ohjata taloudellinen toimeliaisuus ekologiseen jälleenrakennukseen. Kasvukritiikki on kuitenkin välttämätöntä kestävän yhteiskunnan rakentamiseksi. Niin pitkään, kun olemme riippuvaisia talouskasvusta, on epävarmaa, kuinka pääsemme todella toteuttamaan ekologista jälleenrakennusta. 

Hyvä on myös muistuttaa, että talousjärjestelmämme on rakenteellisesti riippuvainen talouskasvusta ja fossiilienergiasta ja talouskasvua pidetään yhtenä politiikan ylimmistä tavoitteista. Kasvu- ja fossiiliriippuvuudesta on vaikea irtaantua niin kauan kuin kasvun tavoittelua ei aktiivisesti haasteta. Kasvua pitää kritisoida, jotta jatkuvan talouskasvun tavoittelusta päästään eteenpäin ja saadaan rakennettua talousjärjestelmä, joka ei ole riippuvainen jatkuvasta kasvusta.

Lopuksi, on hyvä tarkentaa, että kohtuutalous ei pyri rajoittamaan itseisarvoisesti BKT:ta vaan resurssien läpivirtausta. Kohtuutaloudessa hyväksytään kuitenkin se, että fossiilienergiasta luopuminen ja talouden saattaminen planeetan rajoihin tulee hyvin suurella todennäköisyydellä tarkoittamaan talouden supistumista. Tämä on vaikutus, joka pitää hyväksyä ja johon pitää varautua.  

Se ei kuitenkaan välttämättä ole niin merkityksellinen asia ihmisten hyvinvoinnille ja onnellisuudelle kuin saatetaan ajatella. Tiedämme, että suomalaisten subjektiivinen hyvinvointi ei ole kasvanut 70-luvun jälkeen, eikä pelkkä BKT kerro hyvinvoinnin jakautumisesta yhteiskunnassa. Samalla BKT jättää ulkopuolelleen luonnon ja kotitalouksissa tuotetun uusiutuvan työn kokonaan. Talouskasvu ei siis välttämättä ole yhteydessä hyvinvointiin tai onnellisuuteen, eikä materiaalinen elintaso välttämättä paranna elämänlaatua. 

Kohtuutalouden keskeinen argumentti onkin, että nykyisen kasvuriippuvaisen talousjärjestelmän ja hyvinvointivaltion tilalle tulee rakentaa järjestelmää, joka ei ole riippuvainen kasvusta ja jossa kaikille voidaan taata hyvän elämän edellytykset nykyistä huomattavasti pienemmällä luonnonvarojen kulutuksella. 

Tämä on ainoa realistinen tapa turvata hyvinvointi planeetan rajoissa.

Oskari Mehtätalo
Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan maisteriopiskelija, joka tutkii gradussaan kohtuutaloutta

Riina Bhatia
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja helsinkiläinen varavaltuutettu