Populismia suden kustannuksella
Ville Aarnion puheenvuoro sudenmetsästyksen “tieteellisyydestä” ei kestä tarkastelua, kirjoittavat Oikeutta eläimille -järjestön Juhis Ranta ja Milla Millasnoore.
Ville Aarnio peräänkuuluttaa (Verde 3.2.2026) identiteettipolitiikan sivuuttamista ja tieteellisiin faktoihin perustuvaa päätöksentekoa suden metsästystä koskevassa keskustelussa. On kuitenkin ironista, että samalla, kun hän kritisoi muita ”suden huutamisesta”, Aarnio nojaa argumentoinnissaan nimenomaan metsästäjän identiteettiin ja ihmiskeskeiseen ajatteluun, joka alentaa muunlajiset eläimet joksikin muuksi kuin itsessään arvokkaiksi elollisiksi.
Metsästys ei poista pelkoa tai konflikteja
Aarnio vetoaa tekstissään tieteellisiin faktoihin pohjautuvaan keskusteluun, mutta pitää kuitenkin “uskottavana” metsästyksen välttämättömyyttä suden ihmispelon säilyttämisessä. Tieteellinen tutkimusnäyttö ei tue tätä uskomusta, päinvastoin: muun muassa Robert J. Lennoxin vuonna 2018 sekä Guillaume Chapronin ja Adrian Trevesin vuonna 2016 tekemien tutkimusten perusteella kannanhoidollinen metsästys on tehotonta tai jopa haitallista kotieläinvahinkojen vähentämisessä.
Susi on luonnostaan ihmisarka, eikä ole näyttöä siitä, että tämä arkuus katoaisi ilman metsästystä. Onkin kysyttävä, kumpi on todellinen uhka muille ihmisille tai metsästyskoirille: susi, joka ei ole todistettavasti vahingoittanut ihmistä Suomessa sitten 1880-luvun, vai ihminen?
Kun asiaa tarkastellaan lukujen valossa, niin ihminen, metsästäjä, on toiselle ihmiselle ja metsästyskoiralle kohtalokkaampi kuin susi. THL:n mukaan suuriin tuliaseisiin liittyviä onnettomuuksia, joissa ihminen on vahingoittunut, tapahtuu Suomessa vuosittain 15–30. Näistä metsästysonnettomuuksia on arviolta 10–20. Metsästyskoirien kuolemista vain 0,1 prosenttia on ollut suurpetojen aiheuttamia, kun esimerkiksi 12,5 prosenttia kuolemista johtui liikenteestä. Metsästysroduissa myös “soveltumattomuus käyttötarkoitukseen” on petovahinkoa yleisempi kuolinsyy. Nämä tiedot löytyvät Kennelliiton jalostustietojärjestelmästä.
On myös eettisesti kohtuutonta demonisoida sutta siitä, että se puolustaa reviiriään sinne lähetettyä koiraa vastaan. Vastuu koiran turvallisuudesta kuuluu viime kädessä sen omistajalle: jos koira lähetetään tietoisesti alueelle, jossa petojen tiedetään liikkuvan, on vastuu seurauksista ihmisellä, ei eläimellä, joka elää elämäänsä omalla reviirillään.
Susi on arvokas osa ekosysteemiä
Susi ei ole hallinnollinen numero, harrastusväline tai resurssi, vaan tunteva ja älykäs yksilö, jolla on kiistaton itseisarvo. Se on avainlaji, joka säätelee hirvieläinkantoja ja turvaa muun muassa ahman elinmahdollisuuksia. Suden laillisen tappamisen normalisointi viestii eläimen vähäisestä arvosta ja saattaa siten jopa lisätä jo nykyisellään runsasta laitonta salametsästystä. Kun Suomen ihmispopulaatio on 5,6 miljoonaa ja susia on vain muutama sata, väite suden aiheuttamasta ”määrällisestä ongelmasta” on absurdi.
Aarnion peräänkuuluttama ”positiivinen luontosuhde” on vaikea nähdä toteutuvan tilanteessa, jossa luonnon monimuotoisuutta hallitaan ensisijaisesti aseilla. Sivistynyt yhteiskunta ei peitä eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa ”hoidon” kaltaisella hallinnollisella jargonilla.
Oikeusvaltion sivuuttaminen
Eläinoikeusakatemian ja Suomen eläinoikeusjuristien Norstat Finlandilta tilaama kyselytutkimus osoittaa, että valtaosa suomalaisista, 62 prosenttia, vastustaa susien kiintiömetsästystä nykytilanteessa. Kyse ei ole ”identiteettisodasta” vaan sivistyneen yhteiskunnan kyvystä kunnioittaa muita lajeja ja elää niiden kanssa tuhoamisen sijaan. On aika siirtyä hallitsemisesta rinnakkaiseloon ja ymmärtää, että suden paikka on suomalaisessa luonnossa, ei vain tilastoissa ja kiintiöissä.
Nyt toteutettu lakimuutos ei ole neutraalia riistanhoitoa vaan populistista politiikkaa, jossa metsästysjärjestöjen lobbaus on ohittanut tieteellisen tiedon ja EU-oikeuden velvoitteet. Suomessa on luotu tilanne, jossa erittäin uhanalaisen lajin suojelu uhrataan pienen, äänekkään vähemmistön intressien vuoksi. Aarniokin myöntää, että nyt myönnetyt ja lähes kokonaan täytetyt tappokiintiöt ovat olleet liiallisia. Luonnon tasapainon näkökulmasta kiintiöt ovat täysin tarpeettomia ja kokonaisuuden kannalta äärimmäisen haitallisia.
Juhis Ranta & Milla Millasnoore
Kirjoittajat työskentelevät Oikeutta eläimille -järjestössä
