Elämä Kalliossa oli värikästä jo ennen punavihreää kuplaa

Romaani sijoittuu Helsingin Kallion-Sörnäisten alueelle 1960-luvulle. Samoilla seuduilla tapahtuu myös Alpo Ruuthin nuorisoa kuvaava läpimurtoteos Kämppä (1969). Kirja on muun ohella kuvaus Kallion seudun muutoksesta. Nimikin viittaa siihen, että ympäristö elää viimeistä syksyään. Puutalokortteleita raivataan, eikä aina ihan hienovaraisesti tulevien kivitalojen tieltä. Vuokralaisten irtisanomisia tehostavat paikalle purkutöihin ilmestyvät kaivinkoneet. Häätötoimissa talonomistaja ei turvaudu viranomaisiin vaan palkkaa miehiä taivuttelemaan vastaanhangoittelevia fyysisin argumentein. Asukasdemokratia tai ihmisten kuuleminen eivät olleet vielä arkipäivää. – Tosin nykysinkin suurten purkuprojektien yhteydessä valitetaan siitä, että asukkaita ei kuulla. Tyylilaji on silti kovasti muuttunut.

Ajan kuva näkyy myös politiikassa. Jos nykyisessä Kallion kuplassa on jako vihreisiin ja vasemmistoliittoon, romaanin ajassa demarien ja kommunistien välillä oli juopa.

Vankilakin on kirjan yhteisössä tuttu asia. Joku on siellä ollut, joku palaa sieltä, eikä siihen sen kummemmin kiinnitetä huomiota.

Elämää yksiöissä

Asuminen on ahdasta, ihan eri mittakaavassa kuin nykyisin. Kun nyt kaupunkimaatieteen professori Mari Vaattovaara paheksuu sitä, että ihmisiä asuu yksiöissä, Viimeisen syksyn aikaan työläiskaupunginosissa niissä asui kokonaisia perheitä. 

Osuutensa saa myös tiukka uskonnollisuus. Julkisivumoralismia edustaa päähenkilön, lempinimeltään Kirppu, naapuriperhe, jolle moraalin ulkoiset tunnusmerkit ovat tärkeitä. Toisaalla kuvataan Kirpun pikkuveljen adoptiokodin maaseutu-uskonnollisuutta, johon kuuluu vakavamielisyys aina ilon kieltämiseen asti.

Naapuriperheessä paheksutaan alkoholin käyttöä, mutta perheen isä saattaa juoda itsensä kävelykelvottomaan kuntoon. Ongelma on, jos joku näkee.

Kun pikkuveli tulee käymään Helsingissä, Kirpun on vaikea saada häntä pirtelölle, kun poika kertoo, että kahvilat ja baarit ovat syntiä. Kirkko ja hautausmaa kelpaavat – ja sentään lopulta pirtelökin.

No, ehkä se ei ole pelkkää 1960-luvun kuvausta.

Alkoholi on kirjan kuvaamassa maailmassa läsnä, samoin väkivalta. On perusduunareita, mutta myös kaikenlaista pimeää toimintaa, ja paikan etsimistä elämässä.

Huoltoasemien kadonnut maailma

Viimeinen syksy (1979) on kuvaus nuorista. Näkökulma kirjassa on ehkä enemmän miesten, vaikka naisiakin on keskeisissä rooleissa. Tärkeitä miehille ovat naiset ja kaverit, ja alkoholillakin on osuutensa. Kun päähenkilö saa hankituksi itselleen auton, vanhan pobedan, se on merkkitapaus myös kaveripiirissä ja naapurustossakin. Autoja kyllä vieläkin rassataan, mutta ei juuri Kalliossa.

Huoltoasemilla on romaanissa merkittävä rooli. Ne olivat myös paljon suurempi osa kaupunkikuvaa kuin nykyisin. Päähenkilö, kertoja, on työssä sellaisella. Elettiin aikoja, jolloin huoltoasemat olivat tosiaan huoltoasemia, ennen kuin ensin huoltopalvelut katosivat niiltä, ja lopulta termikin muuttui liikenneasemaksi.

Huoltoasemaromantiikkaan voi tutustua tv-sarjassa Tankki täyteen. Jotain siitä kulttuurista on vielä jäljellä, ainakin se paljon puhuttu Esson baari, jossa kansan syvät rivit laittavat asioita paikoilleen ennen kuin soittavat Ylen Kansanradioon. Tosin nuo kuvaukset liittyvät maaseutuun, kun Kirpun työpaikka oli Helsingin Kalliossa.

Suomalaisen miehen kuvaaja

Alpo Ruuthin (1943–2022) tuotanto ajoittuu 1960–1990-luvuille, mutta ei sitä vanhentuneeksi voi sanoa. Siksi on vähän sääli, että Ruuthista puhutaan aika vähän. Hän on merkittävä suomalaisen miehen kuvaaja. Kuvaavasti yksi hänen kirjoistaan on nimeltäänkin Tavallisen suomalainen mies. Ruuthin miehet eivät ole stereotypioita. He käyvät töissä, joskus jäävät työttömiksi, pettävät puolisoitaan, viekottelevat toisten puolisoita ja kantavat vastuun, jos satunnainen tai pysyvä kumppani tulee raskaaksi.

Ajan kuva näkyy myös siinä vastuun kantamisessa. Raskauden sattuessa se tarkoittaa naimisiinmenoa. – Seksi tuntui olevan melko vapaata Viimeisen syksyn aikana, vaikka e-pillerin myötä alkanut vapautunut kausi oli vasta tulollaan.

Korkeakoulutetuista ja luovasta luokasta Ruuth ei juuri kirjoita. Jälkimmäinen oli hänen aikanaan vielä melko näkymätön tai ainakin pyöri muissa ympäristöissä. Ruuth on ennen kaikkea työläiskirjailija, joskin määritelmästä ja ylipäätään työväenkirjallisuudesta käydään keskustelua, jossa vedetään tiukkojakin rajoja.

Väkivalta välineenä

Ruuthin päähenkilössä Kirpussa rakentama mieskuva on mielenkiintoinen ja ulkopuolisen silmin ainakin ensin vähän vaikeasti hahmotettava. Päähenkilön suhde väkivaltaan nimittäin on ristiriidassa sympaattisen henkilökuvan kanssa ja haastaa lukijan. Väkivalta on osa yhteisön elämää. Se on käytössä, jos kunnia on kyseessä. Ympäristökin painostaa välillä todella vahvasti myös päähenkilöä puolustamaan kunniaansa väkivalloin, myös yhteisön – kaveripiirin – sisäisällä.

Ruuthin kuvaamassa yhteisössä väkivalta on väline, ei itsetarkoitus.

Kunnia on muutenkin tärkeää. Siitä kiinnipitäminen tarkoittaa myös sitä, että kahden samaan putkeen tapahtuneen todella perusteellisen pahoinpitelyn jälkeenkään päähenkilö ei anna naapurin tytön kutsua ambulanssia. Kukaan ei saa päästä sanomaan, että hänet on hakattu sairaalakuntoon.

Yhä pahemman särön väkivalta muodostaa päähenkilöstä syntyvään kuvaan, kun hän läimäyttää häntä törkeästi huijannutta naista petoksen selvittyä.

Silti perushyvis

Muuten Ruuth kuvaa päähenkilöä myönteisessä valossa. 

Kirppu sisaruksineen on jäänyt lapsena orvoksi. Sisko elää jossain laitoksessa, jota ei nimetä. Suhteessaan sisareensa Kirpulla on vaikea tilanne, jossa hän yrittää tasapainoilla. Toisaalta sisko pakomatkoillaan luottaa Kirpun apuun, toisaalta Kirppu arvelee, että sisarelle parasta olisi pysyä laitoksessa.

Kirpun ratkaisu tilanteisiin on inhimillinen: kun sisko on taas kerran karannut, hän auttaa tätä pysymään piilossa. Toisaalta saatuaan vihiä tämän uudesta pakoaikeesta hän vihjaa aikeesta viranomaisille, mikä johtaa tiukempaan valvontaan ja paon estymiseen.

Hän huolestuu, kun näkee humalaisia nuoria peuhaamassa vaarallisessa paikassa, ja häätää heidät pois.

Hän suhtautuu suojelevasti naapurin tyttöön ja pitää tätä yhä lapsena, jota tämä ei omasta mielestään enää ole. Kirppu torjuu tytön, kun tämä tekee melko suoraviivaisen aloitteen. Lopulta Kirpun silmät aukeavat hänen kuunnellessaan, kun ohuen väliseinän takana kaveri viettelee tytön.

Kirppu on kaveripiirissä jos ei poliisi, tuomari tai lääkäri niin ainakin kokoava ja tasapainottava voima.

Keskustalaisen päiväuni

Ehkä hyväntahtoisuudesta kertoo myös sinisilmäisyys naisasioissa. Juhannusjuhlista mukaan tullut tyttö vaatiikin aamulla rahaa, mikä saa Kirpun järkyttymään. Parisuhteessa hän huomaa tulleensa käytetyksi vain leluna suhteessa, jonka toinen osapuoli oli alun perinkin tarkoittanut vain määräaikaiseksi. Vakavaan parisuhteeseen hän päätyy vasta, kun toinen vie kädestä pitäen mukanaan, juuri se sama naapurin tyttö.

Lukija tietää lopputuloksen, jos on ollut tarkkana. Kirja nimittäin alkaa kuvauksella ajasta 17 vuotta myöhemmin ennen kuin siirtyy 1960-luvulle, josta ei enää palaa.

Se tulevaisuuden tila on myös kuin aluepoliitikkojen päiväuni: ikänsä Helsingin ytimessä asuneet ihmiset muuttavat monen sadan kilometrin päähän maan sisäosiin, integroituvat maaseutuyhteisöön metsästyseuroineen ja muine verkostoineen, eivät edes käy Helsingissä. He nostavat kulahtaneen huoltoaseman menestyväksi yritykseksi ja työllistävät useita ihmisiä.

Eero Karisto
Kirjoittaja on Verden toimittaja

 _________________________________________ 

Kirja hyllystäni on Verden juttusarja, jossa huomio käännetään kirjallisuuden hiljaisiin helmiin. Sarjassa kuka tahansa voi jakaa ajatuksiaan kirjasta, joka löytyy omasta kirjahyllystä – teoksesta, jota ei nyt näy julkisuudessa, mutta joka on tehnyt vaikutuksen lukijaansa, kulkenut mukana ja jäänyt mieleen vuosienkin jälkeen.