Politiikka, valta ja seksuaalinen hyväksikäyttö – miten ilmiö pysäytetään?

Valta ja seksuaalinen hyväksikäyttö ovat historiallisesti kietoutuneet toisiinsa erityisesti hierarkkisissa yhteiskunnissa. Varhaisimmat lakikokoelmat, kuten Hammurabin laki, säätelivät seksuaalirikoksia ja niiden seuraamuksia, mutta suojan kohteena oli usein perheen kunnia tai omistusoikeus, ei yksilön seksuaalinen autonomia. Tämä kertoo, että seksuaalinen pakottaminen on ollut osa vallan rakenteita pitkään.

Antiikin maailmassa, erityisesti Rooman tasavallan ja keisarikunnan aikana, seksuaalinen pakottaminen ei ollut rikos, jos uhri oli alempaa statusta: orja, sotavanki tai alamainen. Vallan ja seksuaalisen pakottamisen suhde oli avoimesti osa järjestelmää: orjuus mahdollisti seksuaalisen hyväksikäytön ilman juridista seuraamusta. Tämä ei ollut poikkeus vaan normi. Myös vielä esimerkiksi Yhdysvaltojen perustajaisän ja kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin arvioidaan saaneen useita lapsia orjansa kanssa.

Vasta moderni ihmisoikeusajattelu muutti tämän lähtökohdan. Seksuaalinen hyväksikäyttö alettiin nähdä vallan väärinkäyttönä, eikä sosiaalisen hierarkian sivutuotteena. Tämä muutos on historiallisesti nuori. Siksi ilmiön jatkuminen demokratioissa ei ole yllättävää ja muistuttaa meitä siitä, että yksilön oikeus koskemattomuuteen on jatkuvasti puolustettava arvo.

Tutkimuskirjallisuus osoittaa, että vallan kasautuminen voi heikentää vallankäyttäjän kokemaa vastuullisuutta ja empatiaa sekä lisätä impulsiivisuutta ja riskinottoa. Sosiaalipsykologiset kokeet, muun muassa Dacher Keltnerin tutkimukset, viittaavat siihen, että koettu valta vahvistaa oikeutuksen tunnetta ja vähentää herkkyyttä toisten näkökulmille, erityisesti tilanteissa, joissa seuraamuksia ei pidetä todennäköisinä. Valta ei tee kenestäkään automaattisesti myöskään rikollisiin toimiin taipuvaista, mutta se voi madaltaa kynnystä ylittää rajoja.

Seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä keskustelu hämärtyy usein, koska eri ilmiöt niputetaan yhteen. Psykiatrisessa luokituksessa pysyvä seksuaalinen kiinnostus esipuberteetti-ikäisiin lapsiin määritellään pedofiiliseksi parafiliaksi. Parafilia tarkoittaa toistuvaa ja voimakasta seksuaalista kiinnostusta epätyypilliseen kohteeseen – tässä tapauksessa tiettyyn ikäryhmään. Tutkimusten mukaan kyse on ilmiöstä, joka on monitekijäinen ja jossa neurokehitykselliset, biologiset ja psykologiset tekijät limittyvät. On kuitenkin ratkaisevaa erottaa kiinnostus ja teko: rikosoikeudellinen vastuu syntyy teosta, ei pelkästä ajatuksesta. Teko on aina lapsen oikeuksien vakava loukkaus.

Seksuaalinen pakottaminen ei yleensä ole parafiliaa vaan vallan väärinkäyttöä. Kriminologinen tutkimus osoittaa, että motiivi ei useinkaan rajoitu seksuaaliseen kiihottumiseen, vaan siihen liittyvät kontrolli, alistaminen ja oikeutuksen tunne. Valta-asema – poliittinen, taloudellinen tai hierarkkinen – lisää väärinkäytön mahdollisuuksia. Valta ei synnytä seksuaalista kiinnostusta, mutta se voi madaltaa rajoja, heikentää empatiaa ja luoda ympäristön, jossa tekijä kokee olevansa suojassa seurauksilta. Alaikäisiin kohdistuvissa tapauksissa ratkaisevaa on valtasuhde: lapsi ei ole koskaan tasavertainen osapuoli, eikä vastuu voi siirtyä hänelle.

Jeffrey Epsteinin tapaus Yhdysvalloissa havainnollistaa, miten valta ja varallisuus voivat suojata rikollista toimintaa pitkään. Oikeudenkäyntiasiakirjoissa on dokumentoitu laajamittaista sekä naisiin että alaikäisiin tyttöihin ja poikiin kohdistunutta seksuaalista hyväksikäyttöä. Vasta viime aikoina näitä vaikutusvaltaisia miehiä on pikkuhiljaa ryhdytty saattamaan vastuuseen – toki toistaiseksi vain Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Suomessa erityisesti ministeri Wille Rydmanin kiinnostus alaikäisiin tyttöihin on herättänyt laajaa keskustelua. Helsingin Sanomat julkaisi vuonna 2022 jutun, jossa useat naiset ja alaikäiset tytöt kuvasivat Rydmanin ahdistelleen ja painostaneen heitä. Rydmanin myös epäiltiin syyllistyneen raiskaukseen keväällä 2015, mutta asia ei edennyt syyteharkintaa pidemmälle. Seksuaalirikoksissa rikosoikeudellinen näyttökynnys on korkea, ja syyttämättä jättäminen merkitsee sitä, ettei rikoksen tunnusmerkistöä ole voitu näyttää toteen lain edellyttämällä varmuudella. Se ei kuitenkaan tarkoita eettistä vapautusta Rydmanin toiminnalle yleisesti, sillä Helsingin Sanomien juttu osoittaa, että käytös ei ole ollut ongelmatonta.

Politiikassa tämä ilmiö saa erityisen synkän sävyn: juuri ne, joihin kansalaisten pitäisi voida luottaa, käyttävät valta-asemaansa hyväksi ja rikkovat sääntöjä, joita usein ovat itsekin olleet laatimassa.

Aiemminkin on nähty, että kohuista huolimatta poliittinen ura voi jatkua. Näin todennäköisesti tapahtuu, jos puolue arvioi henkilön poliittisesti hyödylliseksi, ja jos osa äänestäjistä tulkitsee tapauksen ensisijaisesti poliittiseksi lokakampanjaksi eikä moraaliseksi kysymykseksi.

Sosiaalisen identiteetin teoria auttaa selittämään ilmiötä. Ihmiset puolustavat omaa ryhmäänsä silloinkin, kun ryhmän jäsen toimii moraalisesti kyseenalaisesti. Kognitiivinen dissonanssi saa yksilön vähättelemään tai rationalisoimaan epätoivottua tietoa, jotta oma poliittinen identiteetti säilyy eheänä. Moraaliset normit eivät katoa, mutta niiden soveltaminen muuttuu selektiiviseksi.

Usein käy myös niin, että juridinen ja moraalinen vastuu eriytyvät. Rikosoikeudellinen kynnys on korkea, eikä se aina ylity, vaikka toiminta olisi eettisesti arveluttavaa. Rydmanin tapaus osoitti, miten vakavat eettiset kysymykset – ahdistelu, alaikäisiin tyttöihin kohdistuva epäasiallinen käytös ja seksuaalirikosepäily – eivät estä poliittista nousua edes maan korkeimpiin ja arvostetuimpiin tehtäviin.

Poliittiset järjestelmät myös suosivat niitä, jotka jo ovat vallassa. Puolueet usein valitsevat näkyvyyttä saaneita henkilöitä listoilleen, vaikka näkyvyys olisikin kyseenalaista, sillä moni äänestäjä valitsee mieluummin tutun kuin tuntemattoman kasvon.

Vallan sukupuolittunut rakenne on historiallinen tosiasia: poliittinen ja taloudellinen valta on ollut pääosin miesten käsissä. Tämä ei tarkoita, että ilmiö olisi biologinen, vaan että rakenteet ovat tuottaneet tilanteita, joissa miehillä on ollut enemmän mahdollisuuksia käyttää valtaa väärin ja samalla suurempi todennäköisyys saada suojaa verkostoiltaan. Samalla kulttuuriset normit ovat pitkään vähätelleet seksuaalista häirintää ja siirtäneet huomion uhrien käyttäytymiseen. Hyväksikäyttö on kehystetty yksittäisiksi skandaaleiksi, ei vallan väärinkäytön järjestelmälliseksi muodoksi.

Demokratian kannalta keskeinen kysymys ei ole vain se, rikkooko yksittäinen poliitikko normeja, vaan miten järjestelmä reagoi. Jos vakavat eettiset rikkomukset eivät vaikuta asemaan politiikassa, syntyy viesti, että valta suojaa kantajaansa. Demokratia ei automaattisesti korjaa itseään, vaan heijastaa äänestäjiensä prioriteetteja.

Suurin ongelma ei ole yksittäinen rikkomus vaan se, että osa yhteiskunnasta ei pidä seksuaalista ahdistelua tai hyväksikäyttöä riittävän merkittävänä esteenä vallankäytölle. Moraalinen hierarkia asettaa poliittisen hyödyn heikoimpien suojelun edelle. Kun eettisiä rajoja sovelletaan vain vastustajiin, hyväksikäytöstä tulee osa normaalia valtapeliä.

Oleellinen kysymys ei siis ole vain se, miksi vallassa olevat miehet rikkovat normeja, vaan miksi yhteiskunta sallii sen toistuvasti.

Muutos vaatii sekä lainsäädännön tiukentamista että kulttuurin muutosta. Seksuaalisen hyväksikäytön tunnistaminen ja sen seuraamukset on tehtävä selkeämmiksi, ja poliittisten toimijoiden on oltava vastuussa teoistaan. Äänestäjien tulee entistä äänekkäämmin vaatia eettistä toimintaa ja läpinäkyvyyttä, eikä skandaaleja saa sivuuttaa. Vain näin voidaan murtaa kierre, jossa valta, hyväksikäyttö ja politiikka kietoutuvat yhteen, ja jossa väärinkäyttäjät jatkavat uraansa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Demokratian kestävyys mitataan siinä, ovatko eettiset rajat universaaleja vai riippuvatko ne siitä, kuka sattuu olemaan vallassa.