Kääntyykö Béla Bartók haudassaan oopperansa uustulkinnasta?
Bartókin Herttua Siniparran linna nähtiin Kansallisoopperan Alminsalissa radikaalisti uudelleentulkittuna kamariversiona. Daisy Evansin ohjaus siirsi myytin linnasta muistisairauden sävyttämään olohuoneeseen ja muutti samalla koko teoksen painopisteen, kirjoittaa Tuulikki Närhinsalo.
Tuulikki Närhinsalo
Charles Perrault kirjoitti vuonna 1697 vanhaan taruun perustuvan kauhutarinan kaikki vaimonsa linnassaan murhanneesta Siniparrasta. Tarina on innoittanut monia säveltäjiä. Teokset ovat tietenkin tunnelmaltaan synkkiä – paitsi Jacques Offenbachin 1860-luvulla tekemä, aihetta reippaasti parodioiva operetti Barbe bleue.
Béla Bartókin tunnin mittaisessa oopperassa on vain kaksi roolia, Siniparta ja vaimo Judith. Siinä mielessä sitä voi kutsua kamarioopperaksi, mutta suurelle orkesterille sävelletyn, osin kohtalontäyteisesti intiimin, osin loisteliaan musiikin puolesta se on suurooppera.
Kansallisoopperan Alminsalissa nähdään Herttua Siniparran linna englantilaisten Theatre of Soundin ja Opera Venturesin yhteistyöproduktiona. Mielikuva Bartókin oopperasta oli syytä heittää romukoppaan jo ennakkoinformaation perusteella. Ohjaaja Daisy Evans on muokannut Béla Balázsin alkuperäislibreton osittain uudeksi, ja esityksen kapellimestari Stephen Higgins on sovittanut musiikin seitsemälle muusikolle. Sovitus on hienoa työtä, mutta tietenkin tämä musiikki jää kauas Bartókin musiikin loistokkaasta värikkyydestä.
Tarina on viety linnasta seinävalaisimien täyttämään olohuoneeseen, jossa vanha mies ja dementoitunut vaimo poimivat suuresta arkusta muistoja elämänsä käännekohdista. Miehellä on ollut menneisyytensä; siitä muistuttavat muutamat mykät avustajat, joukossa myös nuori Judith ja yhteiset lapset. Laulajat Susan Bullock ja Michael Mayes tekevät hienoa, monisävyistä työtä, joka on täynnä koskettavia tunneskaalan detaljeja läheisyydestä, rakkaudesta ja myös vihanpurkauksista.
Kansallisoopperan huippumuusikoista koottu yhtye antaa musiikille kaiken sen voiman ja värin, minkä sovitus pyytää. Säveltäjällä ei ole syytä pyöriä haudassaan; musiikkia ei missään nimessä pidellä pahoin. Esitystä ei kuitenkaan kannata katsoa Bartókin säveltämänä oopperana. Se on taidokas itsenäinen musiikkiteatteriesitys, joka ihastuttaa intensiivisellä etenemisellään, upealla näyttelijäntyöllä ja juuri tämänlaiseksi sovitetun musiikin sujuvuudella. Muistisairauksien lisääntyessä sillä on myös sosiaalinen ja humaaninen ulottuvuutensa.
Paljon on ollut porua siitä, että Ooppera on luopunut käsiohjelman irtopaperista, jossa on kerrottu illan esiintyjät. Se on ollut tosi huono päätös. Kun nyt on kyse vierailuesityksestä, jossa koko esittäjistö pysyy kaiken aikaa samana, olisi ollut helppo painaa nimet ohjelmavihkoseen eikä pakottaa kaivelemaan niitä QR-koodin takaa.
Béla Bartók, sov. Stephen Higgins: Herttua Siniparran linna, libretto Béla Balázsin pohjalta Daisy Evans. Ohjaus Daisy Evans. Solistit Susan Bullock, Michael Mayes. Lavastus- ja pukusuunnittelu Adrian Linford, valosuunnittelu Jake Wiltshire, äänisuunnittelu Max Pappenheim. Muusikot Jukka Merjane viulu, Marilou Robitaille-Hains alttoviulu, Kirsti Väyrynen-Lausund sello, Niina Selin klarinetti, Arto Vainio bassoklarinetti, Péter Jànosi, käyrätorvi ja Anu Silvasti, kosketinsoittimet. Avustajat Inka Auvinen, Sini Parkkinen, Karoliina Laitinen, Japer Sundqvist ja Inka Hallikainen. Suomen Kansallisoopperan Alminsali, esitys 18.2.2026. Muut esitykset 25.,27. ja 28.2.2026.
