Kestävyydestä filosofisesti ja taloustieteellisesti

Christer Lindholm aloittaa kirjansa Kun maailma ei riitä – ekologinen kestävyysvaje & talouskasvun rajat (Vastapaino 2024) lainauksella Haloo Helsinki yhtyeen Lady Domina -kappaleesta:

Ahkerina kuin pienet muurahaiset / me maailmaa tuhotaan / Jos joku meiltä jotain ottaa pois / Nyrkit pystyssä uhotaan / Juokse, juokse ihminen /on sulla kiire kuluttaa / Ja kun kaikki varat on kulutettu / on aika taputtaa.

Muutenkin Lindholm käyttää osuvia lausahduksia kertoessaan, mikä jatkuvan luonnonvaroja tuhoavan kasvuajattelussa on pielessä.  Luvun 1 ”Luonnonvarat – taloustieteen sokea piste” alussa hän siteeraa David Attenboroughia, joka on todennut, että ”uskoakseen rajattomaan kasvuun rajallisten resurssien maailmassa täytyy olla mielipuoli – tai taloustieteilijä”.

Klassisen määritelmän mukaan taloustieteen tulisi tutkia niukkojen resurssien käyttöä, mutta Lindholm kysyy miksi näin ei ole enää.

Tosin kaikki taloustieteilijät eivät ole ummistaneet silmiään ympäristötuhon uhalta. Sekä Lindholm että Kestävyyden filosofia -kirjan tekijät mainitsevat Rooman klubin ”varhaisen varoituksen” puolen vuosisadan takaa. Silloin varoitettiin kiihtyvästä teollistumisesta, väestöräjähdyksestä, aliravitsemuksen lisääntymisestä, uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymisestä sekä ympäristön huonontumisesta.

Rooman klubin Kasvun rajat (1972) oli merkittävä raportti, vaikka sen kaikki kehityskulut eivät ole – onneksi – toteutuneet. Perusongelma, johon Haloo Helsinki ja Attenborough viittaavat ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Viisikymmentä vuotta sitten öljy ja kivihiili olivat keskeisiä energialähteitä ja myös luonnon saastuttajia. Öljyn kulutus on tuosta ajasta tippunut suhteellisesti paljon, vaikka absoluuttinen kulutus on pysynyt kutakuinkin samana. Lindholmin mielestä öljyyn perustavalle taloudelle on ostettu vain lisäaikaa. Edelleenkin fossiiliset polttoaineet ovat oleellinen osa talouttamme.

Vapaakaupan aiheuttama globalisaatio on tuottanut sekä hyvin- että pahoinvointia maapallolle. Tosin suurin osa sen hyödyistä on valunut rikkaille länsimaille. Vapaakauppa on aiheuttanut luontokatastrofeja varsinkin raaka-ainerikkaissa etelän maissa. Christer Lindholm ei kuitenkaan halua rajata vapaakauppaa. Hän toteaa, että ”[V]aikka vapaakauppa ylläpitääkin rikkaiden länsimaiden ekologisesti kestämätöntä kulutustasoa, kaupan rajoittaminen korkeilla tuontitulleilla merkantalismin malliin ei kuitenkaan ole ratkaisu. Vaikka tuontituotteiden kallistuminen tullien seurauksena vähentäisikin niiden kulutusta, se leikkaisi samalla myös monen köyhän maan kipeästi kaipaamia tuontituloja.”

Globalisaatio on merkinnyt suurta halpuutusta, massamarkkinoille tarkoitetuista tuotteista ei tehdä kestäviä ja kehittyvissä maissa niitä tehdään epäinhimillisesti. Niinpä globalisaatio on antanut yrityksille mahdollisuuksia alentaa tuotantokustannuksia paljon.

Kuten todettu nykyinen globaali tuotanto perustuu öljylle ja muille uusiutumattomille raaka-aineille. Öljy ja kivihiililähteet ovat yhä vaikeimmin hyödynnettävissä, ja nykyisin tuulivoima onkin yhtä edullista kuin öljy tai kivihiili.  Kulutuksen sähköistyminen – kuten digitalisaatio ja sähköautojen käyttöönotto – merkitsee uusien mineraalien tarpeen lisääntymistä ja siten uusien kaivosten avaamista. Nämäkin tuottavat suuria ympäristöongelmia. Öljy on myös ollut keskeinen liikuttaja maailmanpolitiikassa, tämän lisäksi lähes kaikki nykyiset öljyvaltiot ovat autoritaarisen hallinnon alaisia.

Myös uusiutuvia luonnonvaroja ylikulutetaan. Ekologinen jalanjälki on vain kasvanut ja ylikulutuspäivä siirtynyt: kun se vuonna 1972 oli joulukuun puolivälissä, vietetään Suomessakin ylikulutuspäivää jo keväällä.

Mitä siis on tehtävä, kun maailma ei kertakaikkiaan riitä? Öljystä pitää irtaantua monestakin syystä ja talouskasvua rikkaissa ylikulutukseen perustuvissa maissa pitää vähentää. Sen sijaan Lindholmin mukaan talouskasvusta ei tule kokonaan luopua, vaan sen avulla voidaan tasoittaa koko maailman tuloeroja. Jokaisella maailman asukkaalla pitää olla mahdollisuus tyydyttää perustarpeensa. Lindholmin mukaan meidän pitää pyrkiä kohti ihmiskasvoista globalisaatiota ja jättää jäähyväiset kapitalismille, jonka päämääränä on vain omaisuuden kasvattaminen. Tämä ei merkitse jäähyväisiä markkinataloudelle. Lindholmin mukaan politiikkaan tulee kuitenkin saada enemmän sosialismia.

Myös kansainvälinen talousjärjestelmä tulisi uudistaa: pääomakeskeisestä globalisaatiosta on siirryttävä ihmiskeskeiseen globalisaatioon. Lindholm ehdottaa uudeksi malliksi donitsitaloutta, jossa ekologinen katto ja sosiaalinen perusta otettaisiin huomioon. Donitsitaloudessa ihmiskunnalla olisi turvallinen ja oikeudenmukainen tila, mutta se edellyttäisi jakavaa ja uudistavaa taloutta. Vapaakaupasta pitäisi siirtyä reiluun kauppaan ja sitä toteuttamaan voisi uudistaa Maailman kauppajärjestöä WTO:ta.

Filosofisia kysymyksiä kestävyydestä

Kun Maailma ei riitä on 175-sivuinen helposti luettava kirja. Kortetmäen, Oksasen ja Puumalan Kestävyyden filosofia (Gaudeamus 2025) teoksessa sivuja on 428. Sekin on kirjoitettu selkeästi. Kirjan ensimmäinen virke kuuluu: "Luonnonvarat hupenevat, ilmasto lämpenee, ilmakehä, vesistöt ja maaperä saastuvat, elonkirjo köyhtyy, kasvi-, sieni- ja eläinlajeja katoaa, otsonikerros on ohentunut ja ihmiskunnan koko ja vaikuttavuus alkavat tuntua planeetan joka kolkassa."

Tekijät korostavat, että filosofian tarkoituksena on esittää hyviä kysymyksiä. Näitä kolmeen päälukuun jäsennetyssä kirjassa löytyy hengästyttävä määrä.  Kirjan aloittaa luku kestävyydestä filosofisena pohdintana. Tämän jälkeen käsitellään kestävyyden anatomiaa ja viimeisessä pääluvussa tarkastellaan kestävyyttä inhimillisessä järjestelmässä. Teemalukujen lisäksi kirjassa on 20 filosofista tietolaatikkoa, joissa esitellään filosofisia ajatuksia kestävyydestä lähtien Platonista nykypäivän ajattelijoihin kuten Amartya Seniin ja Martha Nussbaumiin asti.

Kestävyys on monitulkintainen käsite. Sen voidaan ajatella tarkoittavan muuttumattomuutta tai vaihtoehtoisesti jatkuvaa kestävää muutosta. Voidaan kysyä myös, mitä ovat kestävyyden ehdot ja onko olemassa erityistä kestävyyden ydinideaa. Kirjan tekijät väittävät, etteivät he ole sellaista löytäneet, vaan turvautuvat kimpputeoriaan, jonka muodostava toisiinsa sidotut vitsat. Yksi vitsa merkitsee tietynlaista kestävyyden ajatusta ja tekoa. Vitsoja voidaan poistaa kimpusta, mutta siltikin kestävyyden kimppu pysyy kasassa ja on merkityksellinen.

Kestävyys voidaan siis ymmärtää nykyhetken säilymisenä ennallaan, mutta se voi viitata myös kestävään kehitykseen ja tulevaisuuteen. Jotkut ajattelutavat korostavat muuttumattomuutta, mutta useat kokevat sen monestakin syystä mahdottomuutena. Siksi tärkeä kysymys on, millaista tulevaisuutta kohti menemme, jotta tuleville sukupolvillekin voidaan luoda kestävä elämäntapa. Tärkeää on myös huomata, että siirtymä kestävään elämäntapaan on monitasoista: siihen vaikuttavat toimintaympäristö, vallitseva poliittinen ja taloudellinen järjestelmä sekä yhteiskunnassa tapahtuvat innovaatiot.

Kestävyyttä on ekologista, taloudellista, sosiaalista ja kulttuurillista, ja nämä eri ulottuvuudet ovat monimutkaisesti kietoutuneet toisiinsa. Kestävyydellä on myös alueelliset ulottuvuutensa. Ennen esiteollista aikaa kiinnitettiin huomiota alueelliseen kestävyyteen, kuten maanviljelijä kiinnitti huomiota peltojensa laatuun, jotta ne voisivat antaa satoa myös tulevina vuosina. Globalisaation oloissa yhä tärkeämpää on huomata koko maailman kestävyys. Siksikin on myös suomalaisten asia, miten Amazonin sademetsille käy. Lisäksi meillä on keskinäisriippuvuudesta johtuen globaali vastuu kaikkien hyvinvoinnista.

Kestävyydellä on myös ajalliset mittakaavat: esimerkiksi ydinvoima saattaa olla sadan vuoden aikaperspektiivillä kestävä energiaratkaisu, mutta aiheuttaa ekokatastrofin uhan pidemmällä aikavälillä ydinjätteiden vuoksi. Oleellinen kysymys on myös se, keitä kestävyys koskettaa: kuka saa rajoittaa ketä kestävyyden nimissä ja koskeeko kestävyys ainoastaan ihmisten selviytymistä eikä muuta ekosysteemiä.

Ihmisten luomien järjestelmien kestävyyttä ei voi myöskään sivuttaa. Esimerkiksi yhteiskuntien romahtaminen saattaa vaurioittaa kaiken muunkin kestävyyden. Sodat lienevät tästä paras esimerkki. Kestävyyden filosofia -kirjan tekijät esittelevät yhdeksi ratkaisuksi donitsimallin, josta myös Christer Lindholm kertoi. Kestävyys vaatii toteutuakseen hyvinvoivaa tasa-arvoa sekä oikeudenmukaista siirtymää kestävyyteen. Myös ihmisten tunteet luontoa kohtaan on otettava huomioon kestävyyttä rakennettaessa.

Kirjan tekijät toteavat päätösluvussa Arne Nessiä lainaten: "Maailman tilanteen julistaminen toivottomaksi ympäristöongelmien takia on perusteetonta älyllistä arroganssia, julkeutta. Ympäristö- ja kestävyyskysymykset vievät niin monimutkaisten ongelmien äärelle, että varmuus ”pelin menettämisestä” vaatii poikkeuksellisia kykyjä kompleksisten järjestelmien ymmärtämiseen pelkän nojatuolifilsofoinnin sijaan."

Molemmat kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja keskusteltaessa jatkuvan talouskasvun järjellisyydestä. Ne ovat erilaisia. Jo sivumääränsä vuoksi Kestävyyden filosofia -kirjan lukeminen vaati enemmän vaivaa, mutta se on erittäin perusteellinen ja uudet lukukerrat tuovat esiin uusia oivalluksia ja kysymyksiä. Kun maailma ei riitä on helppolukuisempi ja pelkistetympi, mutta sekin tuo esiin laajoja perspektiivejä aiheeseen.

Rauli Mickelsson
Politiikan tutkija, valtio-opin dosentti