Ajan hammasta hyvin kestänyt La Traviata on tuotanto liki 40 vuoden takaa
Maailmankuulu ohjaaja Giancarlo del Monaco ohjasi Verdin oopperan La Traviata, joka perustuu Alexandre Dumas’n romaaniin Kamelianainen, Kansallisoopperan vanhaan taloon 1988. Kun uusi talo valmistui, tämä kaunis produktio jatkoi siellä elämäänsä. Nyt se on nähty yli 200 kertaa.
Tuulikki Närhinsalo
Giuseppe Verdin La traviata, langennut nainen, sai ensi-iltansa Venetsian La Fenice -oopperassa 1853. Alku oli katastrofi. Laulajat eivät olleet aivan ensiluokkaisia, ja yleisö oli pöyristynyt samana aikakautena tapahtuvasta realistisesta rakkausdraamasta, jonka keskiössä oli tuberkuloosiin kuoleva kurtisaani. Paheksunta täytti oopperan katsomon, mutta myös pilkallinen nauru: maailman ensimmäistä Violettan esittäjää kutsuttiin Bolognan mortadellaksi; pulleahko sopraano ei näyttänyt kuihtuvalta kaunottarelta. Moinen julkinen panettelu ei ole ollut Italian oopperamaailmassa harvinaista myöhemminkään.
Uusi yritys toisessa teatterissa onnistui, ja teoksen voittokulku alkoi. Suomalainen ooppera tarttui teokseen 1924, ja sankaritenori Väinö Solan ohjaama esitys pyöri 136 kertaa, joista viimeinen nähtiin vasta 1953. Uusia vähemmän menestyneitä versioitakin tehtiin, mutta vasta Giancarlo del Monacon vuonna 1988 ohjaama konstailematon, silmää hivelevän kauniisti lavastettu ja puvustettu versio oli uusi jymymenestys. Päärooleissa on vuosikymmenten saatossa nähty suuri joukko hienoja laulajia meiltä ja myös muualta; heitä ovat mm. Riikka Hakola, Tiina Vahevaara, Tuuli Takala (Violetta), Peter Lindroos, Raimo Sirkiä, Jorma Silvasti (Alfredo), Jorma Hynninen, Sauli Tiilikainen, Esa Ruuttunen ja Jaakko Kortekangas (Germont).
Uusintaohjauksesta on nyt vastannut Jere Erkkilä, ja hyvin on alkuperäinen ohjauskonsepti edelleen tallessa. Ranskalais-englantilainen kapellimestari, 26-vuotias Stephanie Childress teki hienon musiikillisen kokonaisuuden, jossa oli tarkkuutta, railakasta irrottelua, syvää tunnetta ja kosolti väriä. Orkesteri soitti loistavasti koko illan, ja myös kuoro oli eloisassa ja tarkassa iskussa.
Romanialainen, välillä hieman kireästi kirkasääninen Diana Alexe ei ollut aivan kotonaan Violettan ensimmäisessä suuressa aariassa, mutta paransi otetta jatkossa. Hänen näyttelemisessään oli hieman jotakin vanhanaikaisesti liioittelevaa. Georgialaisella Giorgi Sturualla on messevä ääni, mutta ei täysin luotettava sävelpuhtaus. Alfredoksi hän on turhan jäyhä ja kulmikas. Toisena Alfredona laulaa rooliin luontevammin sopiva Markus Nykänen.
Alfredon isä, Stefano Meo oli vierailijakolmikon ehdoton ykkönen. Uljas ääni ja ylväsryhtinen kookas hahmo tekivät pappa-Germontista auktoriteetin, jota ei vastustettu.
Pienemmissä rooleissa koettiin vain erinomaista laulua ja luontevaa roolintekoa, kiitos muun muassa Niina Keitelille, Ville Rusaselle, Tuomas Miettolalle ja Antti Mähöselle.
Giuseppe Verdi: La Traviata, libretto Francesco Maria Piave Alexander Dumas’n Kamelianaisen mukaan. Kapellimestari Stephanie Childress, ohjaaja Giancarlo del Monaco, uusintaohjaus Jere Erkkilä, koreografia Elsa Sylvestersson, koreografinen assistentti Ulrika Hallberg. Lavastus- ja pukusuunnttelu Michael Scott, valosuunnittelu Matti Hietanen. Vastaava kuoromestari Marge Mehilane, kuoromestari Mauro Fabbri, kuiskaaja Pasi Eskelinen, Júlia Héeger. Kansallisooppera 18.2.2026. Muut esitykset 25. ja 28.2., 5.., 12., 14.,18., 20. ja 25.3.
