Kaksi orkesteria ja kaksi konserttia, fokuksessa kaksi säveltäjää ja kaksi teosta.

Tuulikki Närhinsalo
Siitä on seitsemisenkymmentä vuotta, kun harvoja tunnettuja naissäveltäjiä vielä pidettiin hieman outoina erikoisuuksina. Ehkä tiedettiin, että Robert Schumannin vaimo Clara sävelteli lauluja ja pianokappaleita, ja että Felix Mendelssohnin sisar Fanny askarteli samoissa puuhissa. Kärjistäen voi sanoa, että paljon muuta ei sitten tiedettykään.

Välttämättä ei tunnettu suomalaisia säveltäjänaisia laisinkaan, ehkä Helvi Leiviskää lukuun ottamatta. Tietoisuus on viime vuosikymmeninä kasvanut vauhdikkaasti, kiitos esiin rynnistäneen nuoren sukupolven, keulakuvanaan Kaija Saariaho. Kiittää tulee myös sitä tutkijajoukkoa, joka on kaivanut tuntemattomaksi jääneet sävelten taitajat ylös historian hämäristä konserttiohjelmiin. Yksi ensimmäisistä julkaisuista oli Pirkko Moisalan ja Riitta Valkeilan Musiikin toinen sukupuoli – naissäveltäjiä keskiajalta nykyaikaan, joka ilmestyi vuonna 1994.

Suomalaisia unhoon jääneitä tekijöitä toivat esiin Susanna Välimäki ja Nuppu Koivisto-Kaasik teoksessa Sävelten tyttäret – säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle. Heitä on vuonna 2023 ilmestyneen teoksen mukaan peräti 126!

Vähättely tuli monen säveltäjänaisemme osaksi. Kun Ida Moberg vuonna 1906 johti Helsingin kaupunginorkesteria omassa sävellyskonsertissaan, Oskar Merikanto kirjoitti hänen sinfoniastaan: ”Siinä puhuu nainen – mutta sittenkin vain nainen”. Ja kun Ernst Linko kantaesitti Helvi Leiviskän pianokonserton 1936, kritiikki totesi:” Jos säveltäjä olisi kirjannut teoksensa nimellä H. Leiviskä, sitä olisi hyvinkin voinut luulla miehen tekemäksi.”

Ranskalainen vain 24-vuotiaana vuonna 1918 kuollut Lili Boulanger on yksi hienoimmista ja arvostetuimmista 1900-luvun alun säveltäjänaisista. Liliä ei vähätelty. Hän sai ymmärrystä, kannustusta sekä parasta mahdollista opetusta pikkutytöstä saakka ja kypsyi nopeasti omien väkevien näkemystensä toteuttajaksi. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisenä naisena kaikkien ranskalaissäveltäjien tavoitteleman ns. Rooman palkinnon ollessaan 20-vuotias. Se teki hänet tunnetuksi eri puolilla Eurooppaa, mutta Suomessa hänen teoksiaan on alkanut ilmestyä ohjelmistoihin oikeastaan vasta 2000-luvulla.

Lili Boulanger on Radion sinfoniaorkesterin teemasäveltäjä kaudella 2025-26, joten hänen musiikkiaan on nyt kuultu useissa konserteissa. Äskettäin oli esillä RSO:n ylikapellimestarin Nicholas Collonin verevästi johtamana suurelle orkesterille, kuorolle ja alttosolistille kirjoitettu Psalmi 136, De profundis, eli Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

Teos alkaa todellakin syvyydestä, urkujen ja orkesterin matalaäänisimpien soitinten lohduttomalla huokailulla. Pian musiikki kohoaa tuskaiseksi vaikerrukseksi, johon kuoro yhtyy psalmin sanoin. Jatko on syvästi kouraisevaa, vaskipuhaltimien ja lyömäsoitinten tummaksi ryydittämää ja ajankohtaan nähden rohkeasti dissonoivaa, riitasointuista musiikkia.

Muodoltaan ja kehittelyltään teos on täydellisesti hallittu sävelruno, jossa on oopperamaista, maanisen kiihkeästi vyöryvää dramatiikkaa. Ihailun Debussytä kohtaan voi aistia, mutta kyllä tässä musiikissa lähes aina ollaan kaukana impressionismin autereisista sävelmaalailuista.

Alttosolistin, upeasti laulaneen Tuija Knihtilän liityttyä mukaan, kuultiin teoksen lempein, lyyrisin ja eniten impressionismiin taipuva jakso, jossa puhutaan Jumalan armosta. Lopetus soi kolkkona ja yönmustana, kun kuoro laulaa ”Herran armo on runsas. Hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä.” Kolkkoa, todellakin!

Kuva: Maria Svidryk

Lahdessa vuonna 1988 syntynyt Sauli Zinovjev kuunteli murrosiässä rockia ja jazzia, skeittaili, opiskeli Lahden konservatoriossa saksofoninsoittoa ja yksityisesti rumpujensoittoa sekä soitti bassoa rockyhtyeessä. Säveltäminen hiipi mukaan kuin varkain, sillä bändi teki biisinsä itse.

Kerran hän sattui kuulemaan unkarilaisen mestaripianisti György Ziffran soittamana Franz Lisztin hurjana kieppuvan taiturietydin Gnomenreigen (kääpiöiden piiritanssi), ja parissa minuutissa elämä heitti kuperkeikkaa: siihen astui klassinen musiikki. Lukio jäi kesken, ja nuori mies alkoi soittaa pianoa ja säveltää tosissaan.

Hän rakasti pianokonserttoja, joten hän sävelsi sellaisen itselleen ja esitti sen konservatorion orkesterin myötäilemänä. Sitten alkoivat opinnot Sibelius-Akatemian sävellysluokalla ja jatkuivat Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa. Jossain välissä hän kirjoitti ylioppilaaksi iltalukiossa, ja viiden vuoden opintojen jälkeen hän sai maisterin paperit Sibelius-Akatemiasta.

Vuonna 2014 Zinovjev voitti kolmannen palkinnon Uuno Klami
-sävellyskilpailussa orkesteriteoksellaan Gryf. Hänet tunnetaan suurimuotoisista teoksistaan suurelle sinfoniaorkesterille. Ne ovat, samoin kuin hänen konserttonsa eri soittimille, löytäneet hyvin paikkansa sekä suomalaisten että ulkomaisten orkestereiden ohjelmistoissa Amerikkaa myöten.

Hän on saanut useita kansainvälisiä sävellystilauksia nimekkäiltä orkestereilta, ja sellainen on myös 40-minuuttinen, neliosainen esikoissinfonia Taste of Metal. Tilaajina ovat RSO:n lisäksi olleet Oslon filharmonikot ja Pariisin orkesteri. Kantaesityksen johti Hannu Lintu, joka otti teoksen hurjasta dramaturgiasta kaikki tehot irti. RSO soitti aivan loistavasti.

Kuvanveistäjä Markus Copperin retrospektiivinen näyttely Kiasmassa kolmisen vuotta sitten kiehtoi Sauli Zinovjevia niin, että hän kävi uudestaan ja uudestaan tutustumassa teoksiin. Copper, joka kuoli 51-vuotiaana vuonna 2019, tuli tunnetuksi valtavista veistoksistaan, jotka puhuivat pelon, rumuuden, kurjuuden ja raa’an väkivallan kieltä. Hänen omassa elämässään oli mukana kaikkea tätä. Iho paloi kuparinväriseksi, kun polttonestettä sisältävä pullo räjähti hänen sylissään – näin tuli Markus Paajasesta Markus Copper. Hän sahasi vasemman käsivartensa poikki ja sai tilalle metallikäden. Kuitenkin mies oli persoonana herkkä ja jopa ujo.

On kiinnostavaa, että kammottavuuden estetiikka on sysännyt liikkeelle kaikkea muuta kuin hurjimuksenoloisen Zinovjevin luomisvimman. Taste of Metalissa herkkä soinnillinen kauneus kolmisointujakin rakastavine harmonioineen yhdistyy raivoisiksi kasvaviin dissonanssien kaaoksiin. Osien nimet tuntuvat äkisti vinkeiltä, mutta musiikki ei todellakaan ole sitä.

Ensimmäinen osa, Low (matala), alkaa urkujen ja orkesterin matalimpien soittimien mustalla mutinalla kuin meren pohjassa hitaasti pulppuillen ja takana onkin Copperin veistos Kursk, joka syntyi järkyttävän sukellusveneonnettomuuden jälkeen. Merenalainen kauhukuva, miehistö tietoisena varmasta kuolemasta, kasvaa välillä hurjiin purkauksiin kunnes kaikki hiljenee.

Jousikuorojen hitaissa glissandoissa voi aistia suuren sukellusveneen päämäärättömän ajelehtimisen. Flow (virtaus), on vilkas, jatkuvassa nopeassa liikkeessä oleva orkesterischerzo, joka kesken kaiken puhkeaa urkujen komeaan sooloon. Glow (hehku) alkaa hädin tuskin näkyvästä hiilloksesta, jonka hehku kasvaa kipinöinnin kautta täyteen hehkuun ennen kuin sammuu kehtolaulumaisesti, kontrabassojen ostinatokuvion tuudittamana.

Viimeisessä osassa Blow (isku) on metallin maku kaikkein väkevin. Se takoo hurjaa, maanista kiihkoa, muodostaa sointijärkäleitä, joissa uruilla on jälleen merkittävä rooli. Välillä musiikki vetää henkeä kuin huohotellen, kunnes etenee kohti räjähtävää loppunousua, jossa kaiketi Gustav Mahlerin ensi kertaa käyttämä jättimoukari iskee yhtenä osana suurta lyömäsoitinarsenaalia. Niin, Mahler, joka opasti Sibeliusta sanomalla, että sinfonian pitää sisältää koko maailma. Samaan tulokseen on tullut myös Sauli Zinovjev.