Opera Boxin rohkeasti erilainen Carmina burana
Baijerilaisesta luostarista 1200-luvulla löytynyt runokokoelma innosti saksalaisen Carl Orffin luomaan alkuvoimaisen teoksen orkesterille, seka- ja lapsikuorolle sekä solisteille. Teos takoo primitiivisen hypnoottisesti ja lepertelee hempeän koristeellisesti. Ville Saukkonen toi mukaan sirkuksen.
Tuulikki Närhinsalo
Carmina burana -kokoelman runot, joita kiertelevät teinit ja opiskelijat muinoin lauloivat, kertovat sangen estottomasti monista elämän iloista: kohtalosta (uhkaavasti kolkuttava alkukuoro O fortuna), ryyppäämisestä (hulvattomasti kiekuileva tenorin, nyt kontratenorin soolo), onnesta, keväästä ja rakkaudesta. Carl Orff tarttui 1930-luvulla kokoelmaan ja teki sen innoittamana suosituimman teoksensa.
Ville Saukkonen, Opera Boxin taiteellinen johtaja, on maamme tuotteliain oopperaohjaaja ja rajattomalla mielikuvituksella varustettu ideasampo. Carmina buranaa on esitetty silkkana konserttiversiona, puolittain ohjattuna semiconcertantena ja myös täysin ohjattuna oopperaversiona, mutta lieneekö koskaan aiemmin siihen yhdistetty akrobaattista sirkustaidetta.
Tuloksena oli jännittävä kokonaisuus, jossa runojen sisältö, musiikki ja sirkustaiteilijoiden esiintyminen enimmäkseen kohtasivat hienosti. Näin esimerkiksi rakkaudesta kertovassa osassa, jota elävöitti taitava akrobaattinen tanssipari millintarkasti suunnitellulla, huimia syöksyjä ja nostoja sisältävällä koreografialla. Oli myös tilanteita, jolloin jäi ehkä miettimään, hyödyttivätkö nämä elementit toisiaan vai söivätkö. Välillä saattoi juuttua äimistelemään sirkuslaisten huimapäistä taituruutta niin, että musiikki livahti ohi melkein huomaamatta.
Carmina buranalla oli viime tiistaina kaksi Taidetestaajille, eli kahdeksasluokkalaisille koululaisille, suunnattua esitystä ennen suurelle yleisölle suunnattua iltaa, ja vielä kenraaliharjoitus ennen Taidetestaajia. Ei siis ihme, että Ville Salonen joissakin huimiin korkeuksiin kohoavissa melodiankäänteissä hieman helpotti Orffin nuottikynän jälkeä. Stella Tähtisen sopraano ei tuntenut korkean paikan kammoa vaan helisi sensuellin tähtikirkkaana. Niki Main, aivan liikaa Bacchuksen antimia nauttineena opiskelijana, hoiperteli uskottavasti ja kajautti kontratenoriaan loistokkaasti.
Helsingin Filharmoninen kuoro kunnostautui puhtaalla laulullaan, joka jämäköityi pitkin iltaa hieman arastelevan alun jälkeen. Henrietta Grünnin valmentama Simonkallion koulun musiikkiluokkien kuoro lauloi napakasti omat osuutensa. Orkesterin korvasi urut ja kuusi lyömäsoittajaa. Teho oli mahtava, kunnes urut tekivät tenän: jokin matala sävel jäi huutamaan. Erinomainen urkuri Aleksanteri Wallius siirtyi flyygelin ääreen, ja Tommi Niskalan johtama esitys saattoi jatkua.
Näyttävä visuaalinen toteutus monentyyppisine ja -värisine valotehoineen oli tärkeä, ihastuttava osa kokonaisuutta. Välillä valkeat viirit liehuivat uljaasti, ja pienet punaiset ilmapallot lentelivät lasten käsistä täyttäen kirkon ilmatilaa.
Kokonaisuus kaikkine yksityiskohtineen toimi mallikkaasti, ja kirkontäysi yleisö kiitti koko suurta esittäjistöä äänekkäästi.
Carl Orff: Carmina burana, kapellimestari Tommi Niskala, ohjaus Ville Saukkonen, koreografia Iiro Heikkilä, valosuunnittelu Lauri Sirén. Solistit Stella Töhtinen, Niki Main ja Ville Salonen, sirkustaiteilijat Riia Kivimäki, Siiri Lehtiö, Saku Mäkelä,Teemu Skön ja Lassi Tauriainen. Urkuri Aleksanteri Wallius, lyömäsoittajat Donatien Conversat, Petros Chimonides, Mitja Koskiluoma, Alex Martin, Maissi Uusitalo ja Samuli Vehkavaara. Kuoron valmennus Tommi Niskala, lapsikuoron valmennus Henrietta Grünn. Temppeliaukion kirkko 10.2.2026.
