Morgonstjärnan on väkevä hätähuuto maailman, luonnon ja lasten puolesta.
Sebastian Fagerlundin ooppera Morgonstjärnan on upea esimerkki aikamme oopperan elinvoimaisuudesta. Musiikin tumma kauneus ja koko näyttämötoteutus tekevät suuren vaikutuksen.
Tuulikki Närhinsalo
Sebastian Fagerlundin oopperassa Morgonstjärnan musiikilliset, kirjalliset ja visuaaliset elementit kulkevat hienosti yhtä jalkaa; kaikilla tuntuu olevan kaksi toisiinsa pehmeästi liittyvää ja limittyvää kerrostumaa. Musiikissa soi päällimmäisenä pitkälinjainen levollisuus. Orkesterikudoksen tavattoman kauniit, laajat sointikentät etenevät verkkaisesti, muuttavat muotoaan ja väritystään, sulautuvat toisiinsa ja liukuvat taas erilleen. Musiikki on tiiviisti kiinni tekstissä ja tapahtumissa, mutta muuntuu välillä orkesterivälisoitoiksi, jotka saumattomasti liittyvät kokonaisuuteen. Samoin Gunilla Hemmingin nerokkaassa libretossa tarinan suuri kaari etenee verkkaan, ihmiset pysähtyvät pohdiskelemaan ja viivähtävät tunnelmoimaan. Mutta levollisuuden alla elää toinen todellisuus. Henkilöiden arki on kaoottisen kiireinen ja on täynnä teräviä, räjähtävän nopeasti eteneviä tilanteita. Tämä tuo musiikkiin pinnanalaista, nopeaa mikrotapahtumaa. Hllitty musiikin lavea kudos leimahtaa tapahtumien dramaattisissa käänteissä myös hurjina purkautuviin sointimyrskyihin ja -pilareihin. Hannu Linnun draamantaju on pettämätön, ja oopperaorkesteri on musiikin intensiteetissä herpaantumattomasti mukana.
Visualisoinnissa kaksitasoisuus toteutuu yhtäältä hitaasti pyörivän kehänäyttämön tapahtumissa; siellä seisoskelee tai kulkee henkilöitä vailla kiirettä, toisaalta tapahtumat keskinäyttämöllä etenevät samanaikaisesti kiireisinä. Leslie Traversin lavastus vie osin fantasiamaailmaan; kiinteä elementti on vaikkapa muumimaailmaan assosioituva rakennelma, joka on tunneli, kukkula ja ehkä myös talo. Ohjaus tuo mukaan myös silkkaa realismia; oikeanoloiset sairaanhoitajat juoksevat ripeästi arkityössään, potilaita kärrätään vuoteissaan. Realismin huippu on ilkeästi oikeantuntuinen elinsiirtoleikkaus.
Ooppera kertoo ihmisten elämästä kahtena kesäpäivänä Bergenin paahtavassa helteessä. Tarinan rakenne on aluksi pirstaleinen, sillä henkilöt esitellään yksitellen. On mieleltään järkkynyt Tove (Minna-Leena Lahti), joka ensimmäisenä havaitsee omituisuuksia luonnossa. Hänen juopotteleva miehensä Arne (Niklas Björling Rygert) hautaa Toven kuoliaaksi astuman kissanpennun, jota äitiään pelkäävät lapset etsivät ja etsivät, turhaan. Heidän tyttärensä Ingvild (Martta Ainali) jää ensimmäisenä ihmettelemään kummaa kajastusta taivaalta. Egil (Tommi Hakala) saa, vasten tahtoaan, niskoilleen uppiniskaisen poikansa Viktorin (Otava Merikanto), joka ei halua palata äitinsä luo. Kathrine (Jenny Carlstedt) on pappi, jonka rakkaus mieheensä Gauteen (Nicholas Söderlund) on kuollut, kunnes keskenmeno muuttaa tilannetta. Turid (Mari Palo) on mielisairaalan osastonhoitaja, jonka poika Ole (Jere Hölttä) yrittää päättää päivänsä haulikolla. Turidin mies Jostein (Johan Reuter), entinen rikostoimittaja, kokee siirron kulttuuritoimittajaksi alentavana. Hän päätyy sänkyyn haastattelemansa Taiteilijan (Iris Candelaria) kanssa. Solveig (Helena Juntunen) on sairaanhoitaja, joka kohtaa nuoruudenrakastettunsa Ramsvikin (Janne Sihvo) potilasvuoteessa ja myöhemmin kuolleena elinsiirtoleikkauksessa.
Pirstaleisuuden tuntu katoaa: sarjakuvamaisista yksittäisistä kohtauksista kasvaa palapelin tavoin yhtenäinen tarina, jossa ihmisten kohtalot nivoutuvat toisiinsa. Kaikki solistit ovat sisäistäneet roolihenkilönsä upeasti, ja loistava laulaminen on kuin yksi luonnollinen osa roolia.
Toisena päivänä ollaan erilaisessa, painajaisunenomaisessa maailmassa. Ripeä toiminta laantuu, kaikki muuttuu staattiseksi, myös musiikki; se tuntuu vaipuvan maailman kohtaloa valittavaksi surusoitoksi. Kuitenkin ihmiset yrittävät elää arkeaan. Jostein pyörtyy ja jää unennäkijäksi. Teos saa erikoisen, uskonnollisen sävytyksen, jossa Jostein ryhtyy etsimään Poikaa. Ennenkin nähty mystinen suuri lintu liittyy joukkoon.
Jättiläistähti kohoaa kohoamistaan, ja sitä mukaa ihmisten outoudentunne ja pelko kasvavat. Eletäänkö lopun aikoja? Ennakoiko tähden valtaisa hohto Jeesuksen toista tulemista? Kun tähti on kokonaan näkyvissä, musiikki kasvaa vaimeahkosta staattisuudesta äärimmäisen tehokkaaseen fortissimoräjähdykseen. Maailmankirjat ovat sekaisin, myös aika. Kello näyttää mitä sattuu, mutta pysähtyy lopussa näyttämään, että maailmankellossa on aikaa jäljellä yksi minuutti.
Erinomaisesti laulavalla kuorolla on suuri merkitys, se edustaa Bergenin asukkaita, rituaalimurhaa tutkivia poliisivoimia ja sairaalahenkilökuntaa - koko kaupungin ääntä.
Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Thomas de Mallet Burgess on ottanut hitauden ja nopeuden päällekkäisyyden ja vuorottelun tärkeäksi rakennusaineeksi ohjauksessaan. Sen hienouksia ovat napakan henkilöohjauksen lisäksi kiireettömien kohtausten valokuvauksellisen kaunis asemointi ja toisaalta kiihkeät liikkumiset realistisissa tilanteissa. Tämä rytmitys on hienosti kiinni musiikissa.
Lapset ovat oopperassa sivuun sysätty joukko; vanhemmat eivät ole heistä kiinnostuneita. Lopussa juuri lapsilla on suuri merkitys. Mielikuvitusoliohahmoisina he valavat toivoa tulevaisuuteen – mikä se on, jää auki...
Kuulin joulukuussa HKO:n konsertissa Fagerlundin jousiorkesteriteoksen Beneath (alapuolella, alla). Se on syntynyt 2013, jolloin myös Morgonstjernan oli työn alla. Beneath alkaa kauniilla viulusoololla, johon jousisto vähitellen sulautuu mukaan. Säveltäjä kertoi käsiohjelmassa mm. näin: ”Kappaleen nimi viittaa hitaaseen, toistettavaan sointusarjaan, joka nousee syvyyksistä ja toimii teoksen rakenteellisena selkärankana. Kappaleen aikana esiin nousevat muut, aktiivisemmat musiikilliset materiaalit, jotka vailla suurempaa menestystä yrittävät ottaa musiikin haltuunsa.”
Beneathin kaksitasoinen rakenne ja viulusoolo palautuivat elävästi mieleeni oopperan ensi-illassa; ajattelin, että siinä taisi olla vähän kuin Morgonstjärnan postimerkkikoossa. Ja toden totta: itsemurhaa yrittävän Ole-pojan liikkeitä myötäilee sooloviulun teema, sekin, kuin terveisenä Beneathista.
Morginstjärnan on ooppera, jonka toivoisi täyttävän salin ilta illan jälkeen. Se on lumoava, yhtä aikaa hivelevän kaunis ja rujosti raadollinen kokonaistaideteos, valmis matkalle maailman näyttämöille.
Sebastian Fagerlund: Morgonstjärnan, kapellimestari Hannu Lintu. Libretto Karl Ove Knausgårdin romaanin pohjalta Gunilla Hemming, ohjaus Thomas de Mallet Burgess, lavastus Leslie Travers, pukusuunnittelu Tracy Grant Lord, Valosuunnittelu Matthew Marshall, liikkeenohjaus Sue Mythen, kuoromestarit Marge Mehilane ja Mauro Fabbri. Suurimmissa rooleissa Johan Reuter, Jenny Carlstedt, Helena Juntunen, Tommi Hakala, Niklas Björling Rygert, Mari Palo, Minna-Leena Lahti, Iris Candelaria, Nicholas Söderlund, Janne Sihvo, Jere Hölttä. Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro. Ensi-ilta 30.1.2026. Tulevat esitykset: 6., 10., 12., 14., 19., 21., 24., ja 26.2. sekä 4., 6., ja 10.3., kaikki esitykset alkavat klo 19.
