Miksi HYY menetti kiinteistönsä
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) talousromahduksen pohjimmaisena syynä on vuosina 2016–2018 tehty väärä strateginen valinta, kirjoittaa Ahto Apajalahti jatkotekstissään.
Tämä on jatkoa aiempaan HYY:n talousongelmia käsittelevään kirjoitukseeni.
HYY:ssä havaittiin 2010-luvun puolivälissä, että kiinteistöomaisuus tuotti huonosti ja siihen oli investoitu heikosti. Jos asialle ei olisi tehty mitään, HYY:llä olisi koronan iskiessä ollut käsissään kasa rapistuvia toimistokolosseja, joiden arvo olisi laskenut etätyön yleistyessä. Passiivinen kiinteistöomistajuus arvioitiin siis riskiksi, mikä oli jälkiviisaastikin katsottuna perusteltua.
Ratkaisuksi valittiin muuttua passiivisesta aktiiviseksi kiinteistönomistajaksi. Päätettiin nostaa kiinteistöjen arvoa investoimalla niihin ja hankkia lisää kiinteistöjä, kun kerran jo oltiin kiinteistöbisneksessä mukana. Muutokset suunniteltiin ammattimaisesti ja riskit arvioitiin pieniksi kiinteistöalan normaaleihin riskeihin verrattuna.
HYY ei kuitenkaan ollut normaali kiinteistöalan toimija, vaan kiinteistöihin oli sijoittunut myös sen olemassaolon kannalta keskeinen opiskelijatoiminta. Lisäksi niillä oli mittaamaton kulttuurinen ja sosiaalinen arvo. Tämä huomioitiin vain yhdellä tavalla: edellyttämällä HYY:n omistaman Ylvan omvaraisuusasteen pitämistä yli 50 prosentissa, kun kiinteistöyritysten normi on 30–40 prosenttia. Tuo 10–20 prosenttiyksikön ero oli siis se, miten HYY:n kiinteistöjen sosiokulttuurinen pääoma arvotettiin euroissa.
HYY:n strategiaksi valittiin olla lyhyehkön aikavälin voittoja hakeva kiinteistöfirma pienellä lisävarmuusmekanismilla, joka osoittautui riittämättömäksi.
Vaihtoehtona olisi ollut nähdä HYY institutionaalisena sijoittajana, joka tarkastelee asioita hyvin pitkällä aikavälillä. Tästä näkökulmasta ajateltuna HYY:n varallisuuden keskittyminen lähes pelkästään kiinteistöomistuksiin olisi näyttäytynyt pitkän aikavälin riskinä eikä lyhyen aikavälin bisnesmahdollisuutena. Ylvan omaisuuden arvosta oli vuonna 2018 noin 80 prosenttia kiinteistöjä ja vain 10 prosenttia sijoituksia.
Institutionaalisen sijoittajan strategian valinnut HYY olisi voinut toimia vaikkapa seuraavasti: 1) remontoidaan jokin olemassaoleva liikekiinteistö, 2) myydään se, 3) sijoitetaan myyntituotto rahastoihin ja osakkeisiin. HYY:n varallisuutta olisi näin hajautettu erilaisiin omaisuuskategorioihin, mikä olisi ollut ehdottomasti turvallisempaa.
Korona vaikutuksineen olisi jonkin verran iskenyt myös tähän strategiaan. Myytäväksi remontoidusta kiinteistöstä olisi luultavasti saatu toivottua pienempi kauppahinta. Nykyisenkaltaiselta romahdukselta olisi kuitenkin vältytty.
Tuhannen taalan kysymys on se, miksi HYY:n päättäjät suosivat riskipitoisempaa lyhyen aikavälin bisnestä pitkäaikaisen, kärsivällisen riskien hajauttamisen sijaan.
Vastauksia on ainakin kolme. Ensimmäinen vastaus on se, että kiinteistöbisnekseen lähdettiin, koska Ylvan hallituksen ammattilaisjäsenillä oli vankkaa kiinteistöalan asiantuntemusta. Tuore toimitusjohtaja oli myös itse HYY-alumni ja tottunut näkemään ylioppilaskunnan liiketoiminnan nimenomaan kiinteistönäkökulmasta. Oltiin siis polkuriippuvuuden vankeja, eikä saatu riittävää ulkopuolista näkökulmaa.
Toinen vastaus on se, että ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyden lakkauttamista pidettiin pian toteutuvissa olevana uhkana, jota ennakoiden ylioppilaskunnan jäsenmaksuriippumattomia tuloja pitäisi nopeasti kasvattaa.
Kolmas vastaus on se, että ylioppilaskunnan edustajistosta tuli painetta jäsenmaksun alentamiseen. Punavihreät ryhmät pitivät jäsenmaksua liiallisena köyhille opiskelijoille, kun taas oikeistoryhmät katsoivat jäsenmaksun minimoinnin olevan "pakkojäsenyyden" voimassa ollessa oikea moraalinen valinta.
Kukin näistä syistä on höttöinen ja masentava. Ylvan hallituksen ammattilaisjäsenet olivat hyödyttömiä fakki-idiootteja. Opiskelijapolitiikkakuplassa oli täysin vääristynyt käsitys siitä, kuinka tärkeänä asiana "pakkojäsenyys" näyttäytyi valtakunnanpolitiikan kontekstissa (ei lainkaan tärkeänä). Edustajistoryhmät keskittyivät lyhytjänteiseen eturyhmäpolitikointiin.
Laajassa kuvassa HYY:n tragedia edustaa paskeentumisena tunnettua ilmiötä, jossa nykyiselle talousjärjestelmälle ominaiset prosessit johtavat erilaisten tuotteiden ja ihmiselämän osa-alueiden laadun koettuun huonontumiseen. Kun asiat hoidettiin normaalien ammattimaisten bisneskäytäntöjen mukaan, laskelmat eivät juuri huomioineet bisneksessä epäonnistumisen laajapohjaisia vaikutuksia.
Iso kysymys kuuluukin: miten organisaatiot saadaan kulkemaan vastavirtaan, kun valtavirta itsepäisesti sivuuttaa markkinaehtoisen toiminnan sosiaaliset (ja ekologiset) haittavaikutukset?
Ahto Apajalahti
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija.
