Oliko susi paha?
Red Nose Companyn Punahilkan paluu muistuttaa, ettei Grimmin veljesten versio ollut ensimmäinen, eikä sen ole syytä olla viimeinen tulkinta keskiaikaisesta sadusta.
Perttu Rytsölä
Kieltämättä se tunnetuin versio sadusta on tarpeettoman julma sutta kohtaan: metsästäjä viiltää sen vatsan auki pelastaakseen isoäidin ja Punahilkan, ompelee kiinni ja upottaa suden kaivoon.
Sadun eri tulkinnat kertovat kiehtovasti arvojen muutoksesta. Varhaisimmat tunnetut versiot ovat säälimättömiä Punahilkkaa kohtaan: hän ei pysy polulla ja saa siksi rangaistuksen. Grimmit lisäsivät tarinaan metsästäjän, ja huomio kiinnittyi Punahilkan tottelemattomuuden sijaan suden pahuuteen. Myös Aasiassa tunnetaan versioita tarinasta, ja niissä saattaa esiintyä suden sijaan tiikeri.
Red Nose Company on riisunut sadun pala palalta ja lisännyt siihen oman aikamme lastenkulttuurin suositun elementin: supervoimat. Punahilkan isoäidiltään saama hilkka onkin taikaviitta, jonka voimilla selviytyy kiperistä tilanteista.
Kerronnallisesti tarina on rikkonainen. Klovni-duo pyytää saliin välillä valoja päälle, jolloin yleisölle puhutaan suoraan ja sitten taas pois, jotta tarinaa saa edetä. Erikoiselementtejä käytetään taitavasti ripotellen: susipäällä varustettua, lavalla hiipivää klovnia ei usko aidoksi pieninkään katsoja, mutta sen robotisoitu ääni säväyttää varttunempaakin.
Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä täydelle salille esitetyn Punahilkan paluun lämmin vastaanotto osoitti, että teatterin keinoin voidaan haastaa myös lapsikatsojien totuttuja käsityksiä hyvästä ja pahasta. Interaktiivisuus innosti ja tunnin pituinen näytös kulki joutuisasti, mutta jätti mieleen ajatuksia ja tunnelman, joka oli samanaikaisesti turvallinen ja hieman häiritsevä.
Red Nose Companyn Punahilkan paluu Kansallisteatterissa 27.12.
Lavalla: Hanna Seppä, Minna Puolanto
Ohjaus: Niina Sillanpää
Käsikirjoitus: Minna Puolanto, Hanna Seppä, Niina Sillanpää
Valo- ja äänisuunnittelu: Jere Kolehmainen
Pukusuunnittelu Noora Salmi
Graafinen ilme Ilari Kallinen
