Eikö Yle uskalla vai ymmärrä?
Ylen päätös osallistua Euroviisuihin ei vapauta sitä vastuusta: epäpoliittisuuteen vetoaminen ei toimi, sillä myös normalisointi on aina poliittinen teko. Suomella on yhä mahdollisuus valita toisin ja osoittaa, etteivät sen arvot ole pelkkää retoriikkaa.
Euroviisut ajautuvat uuteen poliittiseen myrskyyn, eikä kyse ole enää yksittäisten maiden boikotista vaan koko järjestelmän legitimiteetistä. Euroopan yleisradiounioni EBU ilmoitti, ettei Israelin osallistumisesta ensi vuoden kilpailuun järjestetä edes äänestystä. Päätös asiasta syntyi suljettujen ovien takana ja ilman laajempaa jäsenmaiden osallistumista. EBU halusi välttää tilanteen, jossa Israelin poissulkeminen olisi noussut harkittavaksi vaihtoehdoksi. Kansallisten yleisradioyhtiöiden renki otti isännän roolin.
Samalla moraalinen vastuu siirtyi yksittäisille maille. Euroviisuista tulee nyt mielenilmaus Israelin puolesta tai sitä vastaan. Innokkaimmat Israelin tukijat keskittävät äänensä Israelille poliittisista eikä musiikillisista syitä. Israelin kriitikoille tilanne on vaikeampi: he voivat vain arvailla, mikä kappale voisi varmimmin voittaa Israelin. On myös vaikea luottaa siihen, että äänestystä ei yritetä manipuloida.
Euroviisut menettävät näin olemassaolonsa perustan, johon vedotaan, kun puolustetaan Israelin osallistumista.
Alankomaat, Espanja, Slovenia ja Irlanti ovat ilmoittaneet boikotoivansa kilpailua Israelin osallistumisen vuoksi. Jokainen näistä maista on symbolisesti merkittävä, mutta erityisesti Espanja on ratkaisevassa asemassa, sillä se kuuluu Euroviisujen viiteen suurimpaan rahoittajamaahan.
Boikotin syy on selvä ja perusteltu. Israelin sotatoimet Gazassa ovat jo pitkään täyttäneet kansanmurhan kriteerit, ja maan johtoa syytetään rikoksista ihmisyyttä vastaan. Israelin sotatoimet Gazassa, Länsirannalla ja muilla lähialueilla jatkuvat näyttävästi Trumpin johdolla junaillusta tulitauosta huolimatta. Maailman mielenkiinto laantui, mutta tappaminen jatkuu.
Poliittisesti maailma on jakautunut, sillä Yhdysvallat ja sen liittolaiset vielä tukevat Israelia, mutta moraalisesti kynnys on jo ylittynyt monissa Euroopan maissa. Yleisradiot, joiden tehtävä on toimia julkisen palvelun instituutioina ja heijastaa demokraattisten yhteiskuntien arvoja, eivät voi rajattomasti verhota itseään kulttuurin epäpoliittisuuteen. Normalisointi on itsessään poliittinen teko. Israelin hyväksyminen on yhtä poliittinen teko kuin Venäjän poissulkeminen.
EBU:n päätöksen ongelma on ennen kaikkea se, ettei sillä ole mekanismia käsitellä tilanteita, joissa valtioita epäillään vakavista kansainvälisen oikeuden loukkauksista mutta joissa kansainvälinen konsensus puuttuu. Venäjä suljettiin kilpailusta, koska Eurooppa oli yhtenäinen. Israel sallitaan, koska Eurooppa on hajanainen. Tästä syntyy mielivallan tuntu, jota mikään viittaus sääntöihin ei poista. Jos EBU sallii joidenkin kohdalla sääntöjen venymisen ja toisten ei, se toimii tosiasiassa poliittisena toimijana – mutta ilman poliittisen toimijan vastuuta.
Euroviisut ovat vuosikymmenten ajan toimineet eurooppalaisen yhteistyön ja rauhanomaisen vuorovaikutuksen symbolina – areenana, jossa maat kohtaavat ilman aseita. Erityisesti tämän vuoksi kilpailun korostama epäpoliittisuuden ihanne ei kestä tilanteessa, jossa yksi osallistujamaa käyttää jatkuvaa, järjestelmällistä väkivaltaa toista kansaa kohtaan ja hyödyntää globaalia kulttuuritapahtumaa maineensa kiillottamiseen. Kun tapahtuma tarjoaa tällaisen alustan, sen symboliikasta tulee falskia. Kulttuuri ei elä irrallaan moraalisesta todellisuudesta.
EBU:n on tehtävä kaksi asiaa, eikä kumpikaan ole helppo. Sen on ensiksikin avattava päätöksentekonsa läpinäkyväksi ja luotava mekanismi tilanteisiin, joissa jäsenvaltion toiminta ylittää demokraattisten yhteiskuntien hyväksyttävän rajan. Toiseksi sen on ymmärrettävä, että kulttuurinen neutraliteetti ei ole enää mahdollista sodan aikakaudella. Kun instituutio ei ota kantaa, se ottaa kannan.
Euroviisut ovat kriisissä, mutta kyseessä ei ole vain EBU:n kriisi. Se heijastuu jokaiseen maahan, joka edelleen osallistuu ikään kuin mitään ongelmaa ei olisi. Suomen kohdalla tämä on erityisen kaksinaismoralistista: olemme maa, joka mielellään esiintyy kansainvälisen oikeuden puolustajana ja ihmisoikeuksien äänitorvena. Tämä on nyt viesti, että periaatteemme pitävät – paitsi silloin, kun ne vaatisivat epämukavaa päätöstä.
Suomen on vielä mahdollista valita toisin. Yle voi liittyä muiden EU-maiden kasvavaan boikottirintamaan ja tehdä valinnan, jolla on merkitystä ja josta voimme olla ylpeitä vielä vuosikymmenten päästä. Voimme vielä osoittaa, että kansainvälisen oikeuden puolustaminen ei ole vain retorinen sivulause vaan johdonmukainen periaate, joka ulottuu myös kulttuuripolitiikkaan.
