Huonoja vaikutteita ja burleskia Tapiola Sinfoniettan malliin

Tuulikki Närhinsalo

Ennen Tapiola Sinfoniettan konserttia yleisölle tarjottiin performanssi, jonka elementtien sopivuus toisiinsa mietitytti. Yhteinen tekijä oli sitominen. Orkesterin konserttimestari Janne Nisonen soitti toinen jalka vahvasti köytettynä J.S. Bachin Chaconnen d-molli, ja samanaikaisesti sidottiin nuorta naista vahvoin solmuin Kulttuurikeskuksen lämpiön pylvääseen. Hän näytti tuntevan iloa, ehkä myös nautintoa. Sitomisen eteneminen oli kyllä kiintoisaa katsottavaa, mutta kiinnostikohan se yleisöä enemmän kuin aivan erinomainen Chaconnen esitys. Siitä ainakin minä sain nautintoa.

Konsertti alkoi kiehtovasti: kapellimestari Elisar Riddelin asteli korokkeelleen esittäen Bertolt Brechtin runon An die Nachgeborenen (Tuleville sukupolville) Brita Polttilan suomennoksena. Siinä kuului Riddelinin vahva kirjallis-teatterillinen sukutausta.

Mitä ne konsertin otsikossa mainitut huonot vaikutteet sitten olivat? No jazz tietenkin ja sen pesiytyminen myös niin sanottujen kunniallisten säveltäjien, kuten Maurice Ravelin ja meillä Uuno Klamin teoksiin 1920–30 -lukujen taitteessa. Erikseen olivat sitten ne uuden tyylin vankat taitajat, joihin illan säveltäjät Kurt Weill ja Georg Gershwin ilman muuta kuuluvat. Bohuslav Martinůn jazz-intoilu liittyi lähinnä hänen opiskelukauteensa Pariisissa, muutoin hänen laajassa tuotannossaan kuuluvat etenkin tšekkiläiset juuret ja eurooppalaisen musiikin traditio.

Kurt Weillin väliin lempeitä, väliin kirpeitä jazz-makuja maistelevan, harvoin kuullun Konserton viululle ja puhallinorkesterille solistina esiintyi suvereeni taituri Carolin Widmann. Martinůn Le Jazz rävähti ilmoille aitoon kabareehenkeen, ja sitä elävöittämään rävähti burleskiprimadonna Sin D. Skye hemaisevissa hepenissään. Ne vähenivät teoksen edetessä lähes olemattomiin.

Aki Rissanen oli Gershwinin ikivihreän Sinisen rapsodian mainio solisti. Teoksen ampaisee liikkeelle ikoninen klarinettisoolo, jonka puhalsi ilmoille Eneko Iriarte, Vaasan kaupunginorkesterista lainassa ollut kelpo klarinetisti. Rissasen ote teokseen oli rapsodinen – no siihenhän nimi antaa täydet valtuudet, mutta välillä kaipasin hieman vähemmän pysähtelevää etenemistä. Vapaasti improvisoidut kadenssit olivat persoonallisuudessaan hienoja; ne kuleksivat välillä kauas pois gershwiniläisyydestä mainioon rissasmaisuuteen, jossa kuitenkin aina välillä kuului sinirapsodinen vinkki. Myös tässä Sin D. Skye pelmahteli pitkin lavaa, aluksi väriuskollisesti sinisessä iltapuvussa, jättisuuret sulkaviuhkat käsissään. Eikä hän nytkään malttanut pitää kostyymiään eikä juuri mitään muutakaan yllään…

Jazzia pidettiin, totta tosiaan, synnillisenä, ja sen pesiytymistä Suomeen omine yhtyeineen paheksuttiin ankarasti. Vanhat parrat pelkäsivät sen saastuttavan koko klassisen musiikin maailman. Nykyään jazz taitaa pikemminkin kuulua samaan puolustuslinjaan yhteistä vihollista, joka tuutista pursuavaa tusinaviihdettä vastaan.

Burleskitaidetta moni ehkä edelleen pitää synnillisenä. Nyt koettu oli kaiketi kesyä maistelua verrattuna alan rajuimpiin performansseihin.  Saatiinko illasta konsertin otsikon mukaisia huonoja vaikutteita? No ei! Saatiin hyvää musiikkia hyvinä esityksinä ja lisämausteena kauniin, säteilevästi hymyilevän vaaleaverikön säyseää liikehtimistä. Hänen hepenistä ja plyymeistä luopumisessaan ei ollut mitään julkeaa tai rivoa, pikemminkin siinä oli jotain herttaisen sööttiä.
Illan päällimmäinen anti oli kuitenkin kiinnostavan ohjelman toimiva kokonaisuus. Minkälaisen lisäarvon burleskimauste iltaan toi? Sitä passaa itse kunkin mietiskellä.  

Tapiola Sinfonietta, kapellimestarina Elisar Riddelin, solisteina Carolin Widmann viulu, Aki Rissanen piano ja Sin D. Skye, burleski. Ohjaus: Siljamari Heikinheimo, Skenografi Joonas Tikkanen. Säveltäjät Kurt Weill, Bohuslav Martinů, Georg Gershwin. Tapiola-sali 27.11.2025.