Rakkaustarina raunioiden keskeltä
Heinrich Böllin romaanin Enkeli oli vaiti kuvaukset sodan raunioittamasta kaupungista tuovat mieleen uutiskuvat Gazasta ja Ukrainasta. Mutta Saksa oli sodan hyökkäävä osapuoli, kun taas Ukraina ja Gaza nähdään uhreina – niin kuin Suomikin aikanaan, kirjoittaa Eero Karisto Kirja hyllystäni -sarjassa.
Rauniot ovat raunioita riippumatta siitä, kuka on syyllinen. Tuhottu ympäristö ja sodan runtelema järjestelmä on se, mistä pitää päästä taas eteenpäin.
Mutta mielialoihin ja odotuksiin oletettu tai tunnettu syyllisyys varmaan vaikuttaa.
Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti on yksi karummista Saksan sodanjälkeisen todellisuuden kuvauksista. Siinä ei käsitellä sotatapahtumia eikä puhuta syyllisyyksistä. Mutta ilmapiiri on häviäjän. Ei puhuta jälleenrakennuksesta, ei odotettavissa olevasta avusta. Päämäärä on selvitä – tänään, huomenna. Kuukausi on pitkä aika.
Romaani kuvaa muutaman ihmisen kautta sitä, miten sen hetken arjessa toimitaan, miten saadaan ruokaa – ja tupakkaa, jota palaa todella paljon.
Rappaukset tippuvat
Böllin kuvaamassa tuhotussa kaupungissa, ilmeisesti esikuvana Köln, on myös taloja, joissa asutaan, vaikka sitten rappaus vähitellen tippuu seinistä, katostakin. Sänkyä pitää siirtää, kun katosta tippuu sateella vettä. Murskatun kaupungin kuvaaminen on tehokasta.
Rakennusten tuhoaminen on selkeä symboli sodan mielettömyydelle. Se oli sitä 1940-luvulla kuten on tänäkin päivänä. Enkeli oli vaiti ei kuvaa ihmisten kuolemaa, ei haavoittumistakaan. Siksi se poikkeaa tämän päivän uutiskuvista Palestiinasta ja Ukrainasta. Rintamakokemuksia Böll kuvaa novellikokoelmassa Sankari.
Mutta ihminen henkiin jääneenäkin on tietysti sodan uhri, joka kärsii myös konkreettisen kaupungin ja yhteiskunnan tuhoamisesta.
Talot ovat rikki, mutta myös yhteiskunta. Tarjolla on varsinaisesti kaksi ammattia: musta pörssi tai varastaminen. Ollaan myös erilaisten byrokratioiden välissä: on Saksan oma hallinto ja amerikkalaiset miehittäjät. Tarvitaan paperit, on erilaisia papereita, toisilla saa seuraavan portaan paperit, joillakin saa ruokakuponkeja. Papereita ostetaan, myydään, väärennetään. Lainataankin. Jossain etäällä on viranomainen, joka ainakin jakaa ruokakuponkeja ja jolle rintamakarkurin jossain vaiheessa tulevaisuudessa täytyy tehdä tiliä siitä, kuka on, mistä tullut. Käyttipä sitten omaa tai lainattua henkilöllisyyttä.
Epämääräiset onnistujat
Aina on ihmisiä, jotka yrittävät auttaa niitä, joilla on vähemmän. Ja sitten niitä, jotka hyötyvät tilanteesta, olipa se sitten millainen tahansa. Näitä onnistujia Böll kuvaa muussakin tuotannossaan, esimerkiksi romaanissa Nainen ryhmäkuvassa. Keinot menestyjillä vaihtelevat, mutta ellei mustaa niin ainakin harmaan tahran Böll heihin yleensä maalaa.
Kirkko on usein esillä Böllin tuotannossa, niin tälläkin kertaa. On avulias nunna, vaatimattomasti elävä kappalainen, jolle auttaminen on sittenkin tärkeämpää kuin toisen uskosta huolehtiminen, vaikka sekään ei unohdu – ja sitten kirkon yläkerroksissa elävä piispa, joka palkitsee hyvinvoivan ihmisen siitä, että tämä auttaa ylläpitämään kirkon julkisivua. Böll korostaa jakoa sillä, että se samainen piispan palkitsema mies toisaalla tekee pahaa, vääryydellä hankkii lähipiirilleen omaisuutta, joka olisi päätymässä nälkäisten ruokkimiseen.
Kaunis rakkaustarina
Enkeli oli vaiti on myös rakkaustarina. Se alkaa molempien turvattomuuden tunteesta, vaikeasta tilanteesta. Toinen ihminen on turva – vaikka voisi olla myös rasite, jakamassa sitä vähää, mitä on. Jotain rakkautta se on, kun ihminen jakaa vähästään. Tarina on kaunis ja kertoo hyvistä ihmisistä.
Romaanissa revitään papereita. Se on tehokas kuva vallankäytölle. Vahvempi tuhoaa heikomman turvan. Repiminen on lopullista, olipa sitten kysymys lapusta, jolla pitäisi saada leipää, tai testamentista.
Ajatus siitä, että suurimmassa hädässä tai puutteessa ihminen osaa antaa arvoa pienillekin asioille ei tietysti ole kovin uusi. Mutta Böll kuvaa upeasti ihmisen odotuksia, arvostusta, onnea tilanteessa, jossa lähdetään täydellisestä nollapisteestä tai senkin alle. Kuukauden turva on suuri asia, samoin ihminen, johon kaiken epävarman keskellä voi luottaa.
Enkeli oli vaiti -romaanin ensimmäinen versio oli Böllin ensimmäinen romaani, jonka hän kirjoitti 1949–1951. Sitä ei kuitenkaan koskaan julkaistu sellaisenaan. Erityisesti kustantajan vaatimuksesta Böll muokkasi sitä moneen kertaan ja muutenkin kustantaja lykkäsi sen julkaisua, kunnes se lopullisessa muodossaan ilmestyi vasta 1992. Osia siitä oli kuitenkin ilmestynyt eri yhteyksissä. Välissä Böll julkaisi useita teoksia ja sai kirjallisuuden Nobelin 1972.
Natsismia romaanissa ei käsitellä – ellei sellaiseksi tulkita kuvausta, jossa upseeri, sodan ollessa loppumaisillaan, vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti vaihtaa paikkaa kuolemaantuomitun rintamakarkurin kanssa. Lukija voi miettiä hänen motiivejaan, suoraan niitä ei avata.
Muussa Böllin tuotannossa kyllä natsismikin on mukana. Laajempaa natsismin näkymistä yhteiskunnassa voi lukea ainakin Günter Grassin Danzig-trilogiasta.
Sankaritarinoita ja selviytymisyrityksiä
Saksan ja Suomen roolien ero toisessa maailmansodassa selittänee pitkälti sen, että sota on antanut erilaisia virikkeitä kirjallisuuteen. Siinä, missä Suomessa on keskitytty enemmän sankaritarinoihin, Saksassa puhutaan rauniokirjallisuuden (Trümmerliteratur) lajityypistä.
Böllin ja Grassin lisäksi suomeksi voi lukea ainakin Sigfried Lenzin ja Wolfgang Borchertin aikalaiskuvauksia siitä, miltä Saksa näytti juuri ennen sotaa, sodan aikana ja jälkeen.
Suomessa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan asema sotakirjallisuuden ykkösenä perustuu varmaan erityisesti positiiviseen kuvaan suomalaisista taistelemassa suurta pahaa vastaan. Vähemmän huomiota, mutta paljon enemmän kritiikkiä on saanut Paavo Rintalan Sissiluutnantti, joka kuvaa elämää sodassa ja sen ympärillä vähemmän idealisoivasti, mikä näkyi teoksen saamassa palautteessa.
Suomessa on julkaistu paljon myös rintamamiesten kokemuksia. Esimerkiksi Reino Lehväslaiho kirjoitti kymmeniä romaaneja, jotka perustuivat sotaa käyneiden havaintoihin. Suomalainen erikoisuus oli myös aikakauslehti Kansa taisteli – miehet kertovat, joka julkaisi henkilökohtaisia sotamuistoja. Lehti ilmestyi vuosina 1957–1986. Sen on arvioitu olleen tärkeä kanava rintamamiesten tunteiden purkamiselle. 1970-luvulla oli vaihe, jolloin sotaveteraanit kokivat, että heitä ei arvostettu. Se korosti lehden merkitystä yhdistävänä tekijänä.
Myös Ukrainan tunnelmia sodan ympärillä käsitellään kirjallisuudessa. Sofija Andruhovytšin romaani Amadoka ilmestyi Ukrainassa vuosi ennen Venäjän suurta hyökkäystä 2022, siis Krimin ja itäisen Ukrainan valtausten jälkeen. Suomeksi romaani julkaistaan kolmeosaisena, ja vasta ensimminen osa Amadoka I Romana on ilmestynyt.
Tarvitaanko syyllisiä
Suomalaisessa sotakirjallisuudessa on yleensä ainakin taustalla syyllinen, se paha Neuvostoliitto. Böllin Enkeli oli vaiti -romaanissa ei puhuta syyllisyydestä, ei viitata siihen. Voittaja, miehittäjä, amerikkalaiset ovat ainakin välillä mahdollisuus, ei uhka. Mutta ei myöskään omia johtajia syyllistetä. Heitä ei käsitellä.
Suomessa oli sodan jäljiltä paljon vähemmän samanlaisia valtavia konkreettisia tai kuvaannollisia raunioita kuin Saksassa tai nyt Ukrainassa ja Gazassa. Mutta silti voi miettiä, mitä on jäänyt kuvaamatta.
Yhtä aukkoa täyttää Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa. Se kertoo saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneiden suomalaisten naisten paluusta – ja ehkä ennen kaikkea heidän saamastaan vastaanotosta.
Eero Karisto
Kirjoittaja on Verden toimittaja
_________________________________________
Kirja hyllystäni on Verden juttusarja, jossa huomio käännetään kirjallisuuden hiljaisiin helmiin. Sarjassa kuka tahansa voi jakaa ajatuksiaan kirjasta, joka löytyy omasta kirjahyllystä – teoksesta, jota ei nyt näy julkisuudessa, mutta joka on tehnyt vaikutuksen lukijaansa, kulkenut mukana ja jäänyt mieleen vuosienkin jälkeen.
