Kun uhrista tulee sortaja – propagandan ja trauman kierre Gazassa

Israelin toimia Gazassa ja Länsirannalla on mahdotonta ymmärtää ilman, että tarkastelemme propagandan ja kollektiivisen trauman mekanismeja. Ne eivät oikeuta tekoja, mutta selittävät, miksi yhteiskunta, joka on itse kokenut kansanmurhan, voi päätyä toistamaan sen logiikkaa toisia kohtaan.

Sosiaalipsykologi Albert Bandura kuvasi ilmiön nimellä moraalinen erottaminen: ihmiset voivat hyväksyä väkivallan, jos se esitetään puolustuksena tai välttämättömyytenä. Kun media ja poliitikot toistavat tarinaa eksistentiaalisesta uhasta, ”itsepuolustuksesta” ja ”terroristeista”, väkivalta muuttuu moraalisesti hyväksyttäväksi. Näin myös siviilien kärsimykset voidaan nähdä väistämättöminä ”sivuvaikutuksina”. 

Suomen Kuvalehden hiljattain julkaisemassa jutussa avattiin israelilaisten suhtautumista Gazan kärsimyksiin. Demokratiainstituutin toukokuussa 2025 tekemässä kyselyssä 76 prosenttia israelilaisista katsoi, ettei Gazan siviiliväestön kärsimyksiä tulisi ottaa lainkaan tai vain hyvin pienessä määrin huomioon taistelujen jatkamisessa. Heinäkuussa, kun tutkimuslaitos kysyi mielipiteitä palestiinalaisväestön nälänhädästä, yli puolet vastaajista, 55 prosenttia, kertoi, etteivät raportit huolestuta heitä lainkaan. Erittäin huolestuneita oli vain kuusi prosenttia. Tulos osoittaa, kuinka syvälle moraalinen turtuminen ja propagandan vaikutus ovat juurtuneet israelilaiseen yhteiskuntaan.

Israelin sisäinen propagandakoneisto on rakentunut vuosikymmenten ajan vahvistamaan narratiivia, jossa jokainen palestiinalainen on potentiaalinen uhka. Samalla kriittiset äänet leimataan epäisänmaallisiksi tai juutalaisvastaisiksi. Tämä toiminta on vahvistunut Benjamin Netanjahun hallitusten aikana. Tämä ei ole ainutlaatuista – sama rakenne on tunnistettu myös monissa muissa pitkään jatkuneissa konflikteissa, joissa valtion harjoittamaa väkivaltaa pyritään oikeuttamaan.

Historiallinen trauma, kuten holokaustin kollektiivinen muisto, voi joko kasvattaa empatiaa tai lukita yhteisön jatkuvaan puolustusasentoon. Kun kansallinen identiteetti rakentuu uhrin roolin ympärille, omia tekoja on vaikea nähdä sortona. Israel on rakentanut tästä uhrin asemasta oikeutuksen palestiinalaisalueiden miehitykselle – kaikki vastarinta tulkitaan hyökkäykseksi, ei vapaustaisteluksi.

Tilanteesta tekee erityisen ongelmallisen se, että Israel on vuosikymmenten aikana ulottanut vaikutusvaltansa syvälle kansainväliseen politiikkaan, talouteen ja aseteollisuuteen. Maa on rakentanut verkoston, jossa aseiden vienti, tiedusteluteknologia ja turvallisuusyhteistyö sitovat monet länsimaat sen rinnalle – myös silloin, kun sen toimet rikkovat kansainvälistä oikeutta. 

Venäjä toimi samalla logiikalla: se kietoi Euroopan energiariippuvuuden verkkoon, jossa taloudellinen hyöty voitti moraalin vuosikymmenien ajan. Kun Venäjä käynnisti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa vuonna 2022, Eurooppa vihdoin heräsi ja alkoi määrätietoisesti purkaa tuota riippuvuutta. 

Sama herääminen on nyt tarpeen Israelin kohdalla. Lännen uskottavuus kansainvälisen oikeuden puolustajana riippuu sen kyvystä kohdata myös omien liittolaistensa tekemät rikkomukset, ei vain vihollistensa. Voisimme aloittaa esimerkiksi siitä, että ryhdymme puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, kuten kutsumalla kansanmurhaa kansanmurhaksi.

Historia ei opeta meitä automaattisesti, sillä se ei yleensä toistu täysin samanlaisena – oppiminen vaatii aktiivista kriittistä reflektiota, vapaata, valpasta mediaa ja rohkeutta seisoa omien arvojen takana.

Historia ei toista itseään siksi, että ihmiset välttämättä unohtaisivat, vaan siksi, että he uskovat olevansa poikkeus.