Romahdus tiedevertailussa osa laajaa kehitystä
Kuva: Finna.fi/Kansalliskirjasto

Romahdus tiedevertailussa osa laajaa kehitystä

Suomi on pudonnut akateemisen vapauden vertailussa kahdessa vuodessa sijalta yhdeksän sijalle 47. Sitä voi kutsua romahdukseksi. Romahdus ei välttämättä ole yllätys. Se on osa valitettavaa laajempaa kehitystä.

Tieteen vapauden vertailun ovat koonneet saksalainen Friedrisch-Alexaner-yliopisto ja Göteborgin yliopiston V-Dem -instituutti. Siitä on kertonut muun muassa Yliopistolehti.   

Syiksi Suomen romahdukseen on eri tahoilla todettu erityisesti rahoituksen leikkaamiset ja epävarmuus sekä tutkijoiden ja tutkimuksen väheksyminen sekä häirintä, joka pahimmillaan on mennyt uhkailun tasolle. 

Tieteen rahoituksen koskemattomuudesta ollaan yleisellä tasolla ja juhlapuheissa usein yksimielisisiä. Käytännössä budjettia laadittaessa arvellaan, että kyllä yliopistoissa on tehostamisen varaa. Näyttää siltä, että jokaisessa budjetissa ja lisäbudjetissa yliopistoilta nipistetään.  

Tuotekehitys ja innovointi ovat kuitenkin paremmassa turvassa. Parlamentaarisessa TKI-työryhmässä 2021 kaikki eduskuntaryhmät sitoutuvat tavoitteeseen nostaa tutkimus- ja kehittämismenot neljään prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen vuoteen 2030 mennessä. TKI-rahoitus kokonaisuudessaan onkin kasvanut. 

Leikkauksia suurempi ongelma nykyisin saattaa olla epävarmuus. Puuttuu luottamus pitkäjänteiseen rahoitukseen. 

Jos taloudellinen niukkuus onkin aina ollut jotenkin läsnä tiedeyhteisössä, vähättely ja häirintä ovat uudempia ilmiöitä ainakin laajemmassa mittakaavassa. 

Tosin jo vuosia olemme saaneet lukea, että tiettyjen tutkimusalojen edustajat välttelevät julkisuutta, koska seurauksena on usein viharyöppy vähintään somessa. Kriittisiä aloja ovat esimerkiksi maahanmuutto, sukupuolentutkimus, ympäristön tila ja ravitsemus. Häirinnän tarkoitus on saada häiritsijälle epämieluinen tutkimustieto pois julkisuudesta, pois vaikuttamasta. 

Häirinnän rinnalla vähättely on lisääntynyt. Siihen ovat antaneet mallia monet näkyvät poliitikot. 

Tieteellisiä ravitsemussuosituksia vierastanut kansanedustaja kuittasi tieteellisen tutkimustyön letkauttamalla, että on kaikenlaisia professoreita. Juha Sipilä (kesk.) puhui pääministerinä ollessaan kaiken maailman dosenteista. Keskustelussa alettiin puhua päivystävistä dosenteista. Nykyisessäkin eduskunnassa istuu edustajia, jotka yrittävät tehdä pilkkaa joistakin tutkimushankkeista. 

On myös poliitikkoja, jotka reagoivat heille epämieluisiin tutkimustuloksiin sanomalla, että yliopistoilla on liikaa rahaa, kun on varaa tehdä turhaa tutkimustyötä. 

Yksi tulilinjalle joutunut tutkijaryhmä ovat perustuslakiasiantutijat. Osa poliitikoista leimaa heidät politisoituneiksi silloin kun oman puolueen esitykset törmäävät perustuslakiin. Ympäristötieteilijät sekä sosiaali- ja yhteiskuntatieteilijät saavat helposti saman leiman. Yhteistä tutkijoiden poliittisessa leimaamisessa on, että yleensä leimattavia tutkijoita sanotaan punavihreiksi. Osa taloustieteilijöistä taas leimataan oikeistolaisiksi. Se voi johtua siitä, että taloustieteilijät usein puhuvat summista, ei niiden kohdentamisista. 

Poliittisen leiman lyömisellä korvataan vasta-argumentointi. 

Oma erikoisuutensa tieteen asemassa on ollut tieteen ja uskomusten asettaminen rinnakkain. Mediassa tieteelliset tutkijat on laitettu keskustelemaan erilaisen itseoppineiden uskomusväen kanssa. Asetelma on ruokkinut mielikuvaa siitä, että tieteellinen tieto olisi yksi mahdollinen totuus muiden joukossa. Yksi virheellisimmistä hokemista on, että totuus on jossain siellä puolivälissä. Vaikka tällainen asetelma on onneksi journalistisessa mediassa miltei kadonnut, se on jättänyt jälkensä ja sen seuraukset elävät vielä. 

Tieteen luotettavuus perustuu siihen, että tutkijat arvioivat kriittisesti toistensa toimintaa. Ulkopuolisia syötteitäkin tieteen pitää voida ottaa vastaan, mutta niiden tulee perustua johonkin muuhun kuin mielikuviin ja ennakkoluuloihin. 

Opetusministeri Anders Adlercreutz (rkp) on hallituskumppaneitaan ojentanutkin tieteen politisoimisesta, mutta ei poliittinen ohjaaminen hallitukselle ihan vierasta ole. 

Yksi merkittävä esimerkki oli, kun nykyinen hallitus tyrmäsi Suomen akatemian maahanmuuttoa käsittelevän tutkimusohjelman. 

Hallitus ehdotti myös Suomen akatemiaa koskevaan lakiin muutosta, jonka mukaan Suomen Akatemian tehtävien hoitaminen ei saa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Tiedeyhteisö reagoi vahvasti, ja tällä kertaa hallitus perääntyi. 

Resurssien riittävyyden ja tieteen riippumattomuuden lisäksi meillä on kolmaskin ongelma. Tiedettä ollaan välineellistämässä. Tieteen arvoa on alettu mitata sen mukaan, kuinka paljon välitöntä taloudellista hyötyä se tuottaa. Käytännössä se tarkoittaa resurssien ohjautumista yhä enemmän kaupallisille ja teknisisille aloille ja erityisesti soveltavaan tutkimukseen. Kärsijöinä ovat perustutkimus yleisesti ja ennen kaikkea koko humanistinen ja yhteiskunnallinen tutkimuskenttä. 

Perustutkimus on tieteen pohja. Sen laiminlyöminen on lyhytnäköistä myös soveltavan tutkimuksen kannalta, mutta se myös kaventaa käsitystämme maailmasta, niin luonnontieteellisestä kuin sosiaalisesta ympäristöstämme.  

Osasyy on yliopistojen rahoituksen kiristyminen ja johtamiskulttuurin muutos. Soveltavasta tutkimuksesta ja taloutta tukevista aloista on helpompi saada sellaisia mitattavia tuloksia, joita taloutta aiempaa enemmän korostavassa ajassa ja toimintaympäristössä halutaan. Tutkimukselta vaaditaan yhä selvemmin nimenomaan taloutta hyödyntävää panosta. Humanistinen tutkimus kärsii tästä. 

Tieteen ja tutkimuksen aseman heikkeneminen ei ole irrallinen ilmiö. Se on osa samaa kehitystä, joka koskee journalistista mediaa, riippumatonta oikeuslaitosta, puolueetonta koulutusta, tasa-arvoa, hyvinvointiyhteiskuntaa ja toimivaa demokratiaa. Ne ovat länsimaisen järjestäytyneen yhteiskunnan perusteita. Niitä kaikkia on Suomessa koeteltu yhä enemmän. 

Kyse ei ole vain suomalaisesta ilmiöstä. Eniten olemme saaneet lukea kehityksestä Yhdysvalloissa, mutta ilmiö on tuttu muuallakin. 

Tämä kehitys tapahtuu yleensä siinä sivussa, eikä siitä sovita hallitusneuvotteluissa. Se tapahtuu niin valintoina, joita tehdään talouden tasapainottamisessa ja yksittäisiä lakeja säädettäessä, kuin heittoina keskusteluissa ja some-uhossa.  

Toisille se on määrätietoista oman agendan edistämistä pieni askel kerrallaan. Toiset antavat sen tapahtua. 

Lue lisää