Kiehtovaa tarinaa tekemisen pohtimisesta ja arjen yksityiskohdista

Eero Karisto

Kirjassa ei paljon tapahdu.

Ajetaan muutaman kerran pääkaupunkiseudun ja Pohjois-Pohjanmaan välillä.

Kootaan ja lasketaan rysä. Kertomus on kovin yksityiskohtaista, mutta maallikolle ne yksityiskohdat jäävät epäselviksi. Jotain isoa kuitenkin tehdään. Mansikoita istutetaan. Edellisenä vuonna on istutettu suuri joukko viinimarjapensaita.

Savusauna lämmitetään.

Mihinkään tekemiseen Antti Hyryn romaanissa Maatuuli ei liity dramatiikkaa. Pari kertaa kertomus etenee niin, että lukija voi odottaa, että nyt se poika pudottaa lapsen saunan lauteilla tai isä suuttuu tai jotain vastaavaa. Mutta ei.

Lapsia patistetaan välillä erilaisiin töihin. Menestys tuntuu olevan satunnaista. Mutta pahaa sanaa ei sanota, mitä nyt mies joskus valittaa, kun vaimo ei kiitä siitä, mitä hän on saanut tehdyksi. Kerran lapset kai riitelevät.

Lasten houkuttelu töihin, patistelukin, muistuttaa kuvaa, jonka Hyryn omat lapset myöhemmin isänsä tavoista kertoivat. Myös kirjan pohjoisessa oleva rakennuskokonaisuus muistuttaa sitä, mitä Hyry omassa elämässään pohjoisessa kokosi.

Perheen perinteisestä työnjaosta kertoo se, että toistuvasti äiti ohjaa lapsia kehottamalla heitä tottelemaan isää.

Vähän sinne päin

Kertojalla on kaikki vähän sinnepäin, melkein kuin Peppi Pitkätossulla. Autot vetävät viimeisiään. Katsastuskin jäänyt. Rakennusten kunto sitä ja tätä, samoin varastotilojen järjestys.

Upea on esimerkiksi kuvaus siitä, miten ”hanomagia", kuorma-autoa lastattiin, kunnes painoa oli niin paljon, että lokasuojat ottivat renkaisiin kiinni. Sitten puretaan vähä kerrallaan, kunnes käsi mahtuu renkaan ja lokasuojan väliin. Silti jossain vaiheessa matkalla etelästä pohjoiseen rengas hankaa niin, että se puhkeaa.

Päähenkilö välillä laskee, kuinka paljon on matkaa jäljellä ja mahtaako auto päästä perille. Autoa tankataan monta kertaa, koska tankki on niin lommolla, että sitä ei saa kerralla täyteen.

Jospa vain tekisi

Välillä keskeneräiset tai aloittamattomat asiat painavat päähenkilöä. Hän miettii omaa tekemistään.

”– miksi ei tekisi jotain, siinä sivussa, alkaisi vain ja jatkaisi, niin siinäpähän tulisi aina jokin homma valmiiksi.”

”Siinä samallahan sitä jotain tekisi, kun mitään ei tee, sama aikahan siinä kumminkin menee --.”

Hän myös muistuttaa itselleen, että ei pidä ottaa liian paljon asioita työn alle.

Tekemiseen liittyvää pohdiskelua kirjassa on paljonkin. Filosofointi tuo mieleen Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan, mutta siinä missä Huovinen tekee huumoria korpifilosofialla, Hyryn kuvaama ajattelu on arkisempaa, realistisempaa.

Mies kyllä osaa. Hän vaihtaa keittiössä tiskipöydän vesijohtoihin uuden sekoittajan, ja työn kuvauksesta päätellen hän tietää, mitä tekee. Hän myös keskustelee asiantuntevan oloisesti muiden kanssa moottoreista ja osaa neuvoa jonkin ongelman ratkaisussa.

Arjen kiehtovuus

Saamattomuus ei kuitenkaan ole kirjan pääanti, vaan arjen yksityiskohtainen kuvaaminen.

Hyry (1931–2016) kuvasi kirjoissaan ennen kaikkea arkea. Hänen viimeisiksi teoksikseen jäivät Aitta (1999) ja Uuni (2009), josta hän sain Finlandia-palkinnon. Aitassa hän kuvaa yksityiskohtaisesti aitan rakentamista ja Uunissa taas 400 sivun verran yhden uunin muuraamista. Uuni oli myyntimenestys.

Niissä kirjoissa kuitenkin työ etenee.

Yhteistä Hyryn koko tuotannolle on maaseutu. Kaupungitkin mainitaan, ja joku henkilö sellaisessa asuukin, mutta pääpaino tuotannossa on maaseutukuvauksessa. Useimmissa kirjoissa tunnelma on hiljainen, joskus ankeakin.

Luonto on läsnä. Päähenkilö liikkuu luonnossa, tekee jatkuvasti havaintoja kasveista, luontotyypeistä, merestä, eläimistä. Sääsket ovat osa jokapäiväistä arkea. Kertoja mainitsee ne lähes joka kerta, kun päähenkilö on ulkona. Vähän väliä laitetaan suihketta, ja ovet suljetaan nopeasti, että "syöpäläiset" eivät pääse sisätiloihin.

Kunnianosoitus yksityiskohdille

Kuvaus on usein hyvin yksityiskohtaista, ja siinä ehkä vähän sukua Kalle Päätalon tuotannolle. Joku irvileuka on sanonut, että Päätalo voi käyttää kolmea sivua kuvatakseen, miten mies asettaa ylähuultaan leivän päälle valmistautuessaan siitä haukkaamaan.

Maatuulessakin autojen lastaaminen, rysän kokoaminen, mansikkamaan perustaminen kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti.

Välillä lukija voi miettiä, täytyykö nämä kaikki vaiheet ja askeleet kuvata näin tarkoin.

Mutta kyllä täytyy. Tarinan kiehtovuus perustuu juuri arjen yksityiskohtien havainnointiin. Arki saa arvonsa. Vaikka päähenkilö varsinkin alussa tuskailee saamattomuutensa kanssa, tunnelma on leppoisa, vangitsevakin. Tällaistahan elämä enimmäkseen on.

Juurten perässä

Omalla tavallaan 1980 ilmestynyt Maatuuli on myös muuttoliikkeen kuvaus. Kirja tapahtuu jossain Kehä kolmosen sisäpuolella ja Pohjois-Pohjanmaan rannikolla. Sieltä jostain päähenkilö on muuttanut etelään. Juuret, verkostot, muistot ja ajatukset ovat pohjoisessa. On myös kohtalotovereita, samoilta seuduilta samoille nurkille muuttaneita.

Hyryn henkilöt eivät kuitenkaan asu 1970-luvun lähiöissä vaan maaseutumaisissa oloissa etelässäkin.

Hyry itse oli syntynyt Kuivaniemellä Pohjois-Pohjanmaalla, mutta päätyi Espooseen.

Vanhoillislestadiolaisuus kehyksenä 

Vanhoillislestadiolaisuus on kirjassa läsnä aluksi jossain taustalla, kunnes kirja päättyy siihen, kun päähenkilö perheineen on juhannusseuroissa. Saarnaajan puhetta siteerataan, Raamattua siinä samalla.

Sitä ennen seurat mainitaan muutaman kerran, itsestään selvästi elämään kuuluvana asiana. Siitä tai opeista ei puhuta, ne vain ovat siellä jossain. Lapsia on niin että lukijan on vaikea – tai turha – pitää heistä lukua. Alkoholia ei juoda saunajuomanakaan.

Syntyy mielikuva, jonka mukaan seurakuvauksessa itsekin vanhoillislestadiolainen Hyry tuo kirjan yhteenvetoon, päätepisteeseen, päähenkilön elämän ytimeen. Seuroissa päähenkilölle tulee mieleen muutama uskoon liittyvä muisto, mutta aika ohut kuva lukijalle hänen uskonnollisuudestaan jää.

Usko on ikään kuin päähenkilön ja perheen elämän kehys, joka ei ole erityisesti läsnä silloin kun siihen ei törmätä. Siksi on vaikea sanoa, selittääkö se jotain siitä, mitä päähenkilöstä kirjan mittaan on kerrottu.

Kirja hyllystäni on Verden juttusarja, jossa huomio käännetään kirjallisuuden hiljaisiin helmiin. Sarjassa kuka tahansa voi jakaa ajatuksiaan kirjasta, joka löytyy omasta kirjahyllystä – teoksesta, jota ei nyt näy julkisuudessa, mutta joka on tehnyt vaikutuksen lukijaansa, kulkenut mukana ja jäänyt mieleen vuosienkin jälkeen.