Kansallisoopperan Elektra kiehtoo ja kauhistuttaa
Richard Straussin Elektra pohjautuu Sofokleen tragediaan. Klytaimestra tappaa rakastajansa kanssa miehensä Agamemnonin. Tytär Elektra päättää kostoksi tappaa sisarustensa kanssa äitinsä ja tämän rakastajan. Tarina on hirveä, musiikki välillä taivaallisen lempeää, välillä helvetillisen synkeää.
Tuulikki Närhinsalo
Richard Strauss on leimallisesti maailmojasyleilevän, valoisan kauneuden säveltäjä orkesterirunoissaan, soolokonsertoissaan, kamarimusiikissaan, yksinlauluissaan ja tunnetuimmassa oopperassaan Ruusuritari. Keveä kujeilu on hänen musiikilleen tyypillinen mauste, toisaalta myös megalomaaninen mahtipontisuus – ajatellaanpa vaikka sävelrunon Also sprach Zarahustra alkua. Syvästi pohdiskelevat, hienostuneen surumieliset sävyt tulivat mukaan toisen maailmansodan jälkeen.
Ennen hurmaavaa Ruusuritaria hänen jälkiwagneriaanisesta kynästään kirposi kaksi oopperadraamaa, joissa veri vuotaa: Salomen ensi-ilta oli 1905 ja Elektran 1909.
Jos on Elektran tarina mustaakin mustempi, sitä on myös sen musiikki. Orkesteri on suurempi kuin missään muussa oopperassa mukaan lukien Wagnerin jättimäistä sointimassaa vaativat teokset. Elektran sävelkieli pursuaa aikansa radikaaleimpia dissonansseja. Orkesterin synkeät, valtavan vaskikuoron tehostamat jaksot kuvaavat väkevästi Elektran kostonhimoa isänsä tappajia, omaa äitiään ja tämän rakastajaa kohtaan.
Ajoittain musiikki muodostaa kuin kurkistusikkunan kohti Straussille ominaista viehkeää sävelmaailmaa, joka jälleen puhkesi kukkaan Elektran jälkeen oopperassa Ruusuritari.
Ranskalaisen mestariohjaajan, nyt jo edesmenneen Patrice Chéreaun ohjaus on nerokkaasti klassisen tyylikäs; jotenkin tulee mieleen kuvaukset antiikin teatteritaiteesta - ja sinnehän Elektran juuret johtavat, Sofokleen draamaan. Cheréau antaa tilaa musiikille, rakentaa patoutuneen kauhun ilmapiiriä liikuttamalla henkilöitä enimmäkseen hitaasti, eleettömästi, eräänlaisina rytmisinä kuvioina.
Mielipuolisuuden rajoilla kostoajatuksellaan mässäilevä Elektrakaan ei riehu ulkoisesti, mutta mikä hirveä tunneroihu hänen sisällään velloo, ei jää epäselväksi. Ricarda Merebeth on roolissaan fantastinen. Uljas ääni kantaa vaivatta yli orkesterin; huiman pitkät crescendot kasvavat ja kasvavat, ja niitä tehostaa voimakas, erityisen jäntevä kehonkieli. Hänen veroisensa sopraano on Vida Miknevičiūtė herkempänä Krysotemis-sisarena. Heidän äitinään, jäänkovana Klytaimestrana Sophie Koch luo joka tavalla tyylikkään roolin. Odotettu veli Orestes on erittäin sävykkään äänen omaava bassobaritoni Sam Taskinen. Hänestäkään ei Cheréau ole halunnut kostonhimoa ärjyvää hurjimusta; olemukseltaan tämä Orestes on pikemminkin aristokraattinen herrasmies.
Pienimpiä rooleja myöten lavalla nähdään ja kuullaan vain erinomaisia tekijöitä. Erityisesti jäivät mieleen Bonita Hyman, Johanna Rusanen-Kartano, Tuomas Miettola ja Esa Ruuttunen.
Ylikapellimestari Hannu Lintu ja Kansallisoopperan orkesteri on pettämätön yhtälö. Tämä loistava soittajisto taipuu Elektrassa hiukan yli satapäisenä semmoiseen musiikin sävyjen kirjoon herkimmästä ja tarkimmasta pianissimosta korviahuumaavaan kauhupauhuun. Voi vain syvästi surra, että tämä loistava yhteistyö on päättymässä Linnun siirtyessä Singaporeen.
Elektralla on vielä esityksiä 25. ja 27.9. sekä 1. ja 4. 10. Lämmin suositus!
Suomen Kansallisooppera: Richard Straussin Elektra. Kapellimestari Hannu Lintu, ohjaaja Patrice Chéreau, uudelleenohjaus Peter McClintock, taiteellinen yhteistyökumppani Thierry Thieu Niang, lavastus Richard Peduzzi, puvut Caroline de Viviaise, valot Dominique Bruguière. Rooleissa Ricarda Merbeth, Vida Miknevičiūtė, Sophie Koch, Mika Pohjonen, Sam Taskinen, Esa Ruuttunen, Elsa-Maija Helminen, Tuomas Miettola, Marko Nykänen, Bonita Hyman,Sarah Zieba, Maria Lenart, Hanna Rantala, Johanna Rusanen-Kartano.
