Helsingin oopperakesä: Teemana naisen elämä
Helsingin oopperakesä on tärkeä foorumi vapaan kentän toimijoille. Se on vaarassa loppua kokonaan kulttuuriin kohdistuneiden leikkausten takia. Tuulikki Närhinsalo viihtyi loistavasti tämän vuoden annin äärellä.
Tuulikki Närhinsalo
Reetta Ristimäki on musiikkiteatteri Kapsäkin perustaja ja monivuotinen johtaja sekä Helsingin oopperakesän perustaja. Kapsäkin johto on siirtynyt toisiin osaaviin käsiin, ja se voi erinomaisesti ja tuottaa laajalla kirjolla musiikkiteatteria. Usein Reetalla on näppinsä pelissä sen produktioissa ohjaajana, käsikirjoittajana ja/tai näyttelijänä.
Helsingin oopperakesä on maamme ainoa nykyoopperafestivaali. Se tarjoaa perinteisehköön tapaan rakennettuja uusia oopperoita, mutta lisäksi rohkeasti kokeilevaa upouutta musiikkiteatteria sekä teoksia näiden genrejen väliltä. Festivaali on mahdollistanut tänäkin vuonna ainutlaatuisen näytön paikan kahdeksalle vapaan kentän produktiolle, eikä ainoastaan pääkaupunkilaisille toimijoille. Ilkka Kuusiston Nainen kuin jäätynyt samppanja oli savonlinnalaisen Opera Nova -työryhmän erittäin onnistunut vierailu. Vesa Tapio Valon ohjaamassa, visuaalisestikin kauniissa esityksessä Aino Kallaksena lauloi Annastiina Tahkola. Hannu Hyttinen tanssi Kallaksen elämän tärkeinä miehinä. Säestävän trion muodostivat Petri Herranen, Susanna Mieskonen-Makkonen ja Matti Makkonen.
Vaikka tänä kesänä nähdyt oopperat olivat miesten säveltämiä, kaikkien keskiössä on naisen – tai nuoren tytön – elämä, sen ilot ja kipupisteet. Kouraisevaa oli seurata Isa Kortekankaan ohjaamaa Heinz-Juhani Hoffmannin teosta Didi vs maailma. Sitä esitettiin sekä kymmenminuuttisina minidraamavälähdyksinä että yhtenäisenä, runsaan tunnin kokonaisuutena, joka valotti mielialahäiriöisen teinitytön ahdistusta erilaisissa tilanteissa. Hoffmannin musiikki on yhtä äkkiväärää kuin Didin elämä. Jukka Kääriäisen sähkökitara raivosi repivästi yhdessä tytön kanssa, välillä se tuuditti hänet rauhoittumaan. Ai että ihailin Annika Fuhrmannin hurjaa rooliin paiskautumista ja instrumentaalista äänenkäyttöä; konstikkaat sinne tänne poukkoilevat intervallit napsahtivat tarkasti kohdilleen kuin sähköisestä tuutista. Videotekniikka paljasti tytön tunnetilat lähikuvissa, hieno toteutus!
Markus Fageruddin Silvia ja minä on ehdottomasti yksi hauskimmista ikinä näkemistäni oopperoista. Ville Saukkosen ohjaus oli napakymppi. Ruotsin ja Englannin kuningattaret juttelevat "meidän tyttöjen kesken" alkuun kankeasti; Elisabethilla on ginipullo vierellään, Silvia tyytyy orasmehuun – kunnes Elisabeth onnistuu lorauttamaan kunnon ginituikun Silvian lasiin. Kielenkannat irtoavat, niin myös hömpsyjen myötä kengät jaloista ja pikkuhiljaa myös vaatetus. Jenni Lättilä Elisabethina – oli käsilaukku ja gorgi-koira – sekä Olga Heikkilä Silviana saivat yleisön hytkymään ja hirnumaan naurusta. Molemmat päästivät sisäisen komediennensa loistavaan lentoon, ja laulun laatu oli semmoista, että sillä ihastutettaisiin kuulijat missä tahansa suuren talon oopperadraamassa. Hienoa oli myös pianisti Jussi Littusen työskentely.
Lee Holbyn Bon appétit on hupailu, jossa Saara Pääkkönen leipoi laulaen ranskalaisen suklaakakun. Ville Saukkosen rempseä, kokin ja keittiön siisteyttä kunnioittamaton, Armaan Madarin säestämä esitys oli hauska, ja se toimi hyvin kuningataroopperan ”lämppärinä”.
Ada Lovelace, Uljas Pulkkiksen ooppera on tarina 1800-luvulla eläneestä huippuälykkäästä matemaatikosta, jota kutsutaan maailman ensimmäisen tietokoneen keksijäksi. Adan elämäntarina on huima, ja sitä on myös Pulkkiksen musiikki, joka yhdistää lauluäänen, pianon ja tietokoneella luodun musiikin yhdeksi kiehtovaksi äänimaailmaksi. Ada oli runoilija Lordi Byronin harppua soittava tytär, jota kiehtoi ajatus tieteen runoudesta. Hän ystävystyi matemaatikko Charles Babbagen kanssa ja teki hänen kanssaan hedelmällistä yhteistyötä sekä avustajana että oppilaana. Juulia Tapolan ohjaamassa esityksessä Isabella Shaw ihastutti komeasti laulavana ja harppua näppäilevänä. Adana. Pianisti Emil Holmström sai lisäksi myös replikoida soiton lomassa Babbagena.
Oopperakesä oli tänä vuonna aiempaa lyhyempi. Selityksen voi antaa yhdellä sanalla: raha. Tai oikeammin kahdella: rahan puute. Hallituksemme kulttuurivihamielisyys on purrut ja puree erityisen terävin hampain vapaan kentän ainutlaatuisen arvokkaaseen toimintaan. Niinpä juuri päättynyt viides Oopperakesä on vaarassa jäädä viimeiseksi. Se olisi suuri vahinko.
