Afganistanin naiset jäävät hirmuhallinnon varjoon – tutkija: muutos lähtee sisältäpäin
Taliban-hallinnon alla afganistanilaiset naiset ja tytöt on lähes täysin suljettu pois julkisesta elämästä. Tutkija Olli Ruohomäki avaa, mitä heidän vaikealle tilanteelleen voisi tehdä ja mitä muista konflikteista voidaan oppia.
Vuoden pakolaiseksi valittu Homaira Qadare nostaa Verden haastattelussa esiin Afganistanin naisten ja tyttöjen tilanteen, mikä jatkuu hyvin vaikeana.
“Puhelut serkkujen kanssa päättyvät usein itkuun. Naiset eivät voi mennä mihinkään eivätkä tehdä mitään”, Qadare kuvailee.
Afganistanilaiset naiset ja tytöt on lähes täysin suljettu ulos julkisesta elämästä, koulutuksesta ja työelämästä. Liikkuminen ilman miespuolista saattajaa on kielletty, ja arkea määrittävät uhkailu ja väkivalta. Naisten tilannetta ei helpota se, että Afganistan kamppailee muutenkin useiden humanitaaristen kriisien ja taloudellisen epävakauden kanssa.
Miten Afganistanin naisten ja tyttöjen heikkoon asemaan voisi vaikuttaa? Entä minkälaisia keinoja ylipäätään voi olla, toisten konfliktien opeista ammentaen, lievittää hirmuhallintojen alla kärsivien yksilöiden oloja?
Toimitus JL
Keskustelimme aiheesta kokeneen tutkijan Olli Ruohomäen kanssa. Ruohomäki on Ulkopoliittisen instituutin vieraileva johtava asiantuntija ja ulkoministeriön virkamies, jonka erityisaloihin lukeutuvat terrorismi, rauhanprosessit sekä kriisinhallinta ja kehityspolitiikka. Hän on myös julkaissut laajasti muun muassa Afganistanin sodasta ja viettänyt siellä erinäisiä jaksoja vuosien 2003 ja 2017 välillä. Ruohomäki on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoon yliopiston School of Oriental and African Studies -collegesta.
Mitä voisimme oppia toisista konflikteista?
Maailman eri konfliktit ovat aina erityisiä. Niitä ei pitäisi käsitellä erillisinä viipaleina vaan asettaa aina omaan jatkumoonsa, Afganistan oli nelisenkymmentä vuotta sodassa, alkaen vuonna 1979 Neuvostoliiton miehityksestä länsimaiden tukeman tasavallan väistymiseen vuonna 2021, jolloin Talibanien nykyinen hallintokausi alkoi.
Afganistanissa etnisyys on vaikuttanut myös naisten asemaan jo kauan. Esimerkiksi tasavallan aikana Eurooppaan pakoon lähteneet ja turvapaikan saaneet ovat olleet usein hazara-vähemmistöstä, ja heidän pitkään jatkunut haastava tilanteensa Afganistanin pataaneihin verrattuna monimutkaistaa tilannetta. Silläkin voi olla paljon merkitystä tytön tai naisen elämään ja mahdollisuuksiin, asuuko hän kaupungissa vai maaseudulla, ja missä päin maata. On siis vaikea tehdä suoraviivaisia päätelmiä toisten sotien tai konfliktien jälkeisten tilanteiden perusteella.
En toki missään nimessä tässä halua vähätellä rankkoja epäkohtia Afganistanin naisten asemassa. Muistutan vain siitä, etteivät ratkaisut ole keskimäärin kopioitavissa..
On tutkittu, että konfliktien lakattua väkivaltaa usein esiintyy yhteiskunnassa enemmän, sekä perheväkivaltaa että muuta rikollisuutta. Afganistanin tapauksessa perheväkivalta ei varmastikaan ole vähentynyt nykyhallinnon aikana, mutta rikollista väkivaltaa siellä on suhteessa vähän. Talibanien tiukka kuri auttaa tässä.
Voiko muutosta tuupata ulkoapäin?
Sanoisin, että on hedelmällisempää saada muutosta yhteiskunnassa aikaan, jos se alkaa sisältäpäin. Muuten se on, jos ei mahdotonta, niin ainakin vaikeaa.
Esimerkiksi Afganistanissa voimallisesti jo kokeiltiin niin sanottua yhteiskunnallista ohjaamista (social engineering), eivätkä tulokset juuri vakuuttaneet, koska lähtökohdat olivat hyvin epärealistisia.
Tiedän kuitenkin, että Taliban-hallinnon korkeassa johdossa on tällä hetkellä paljonkin eriäviä näkemyksiä siihen, että naisia näin voimakkaasti rajoitetaan. Osa näistä toimijoista on itse elänyt esimerkiksi Pakistanissa tai Persianlahden maissa, kuten Qatarissa. He ovat omin silmin nähneet ja kokeneet, miten islamilaisenkin maailman naisilla voi olla hyvin merkittävä asema taloudessa ja politiikassa – kuten Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto todistaa.
Sanoisin, että ihan ylimmässä Taliban-johdossa, parinsadan henkilön joukosta reilusti yli puolet on sitä mieltä, että vallalla oleva suunta ei ole toivotuin. Maassa toistuu sama kuvio, mikä monissa muissakin hyvin autoritäärisissä hallinnoissa: muutos on niin sanotusti yhdestä ukosta kiinni. Kuten Putinin hallinnossa Venäjällä tai Órbanin Unkarissa, valta kulminoituu yhteen henkilöön.
Ylintä valtaa pitelevän henkilön ympärillä ei välttämättä lähdetä keikuttamaan venettä, koska usein itselläkin on aseman suhteen menetettävää.
Miksi muutos tuntuu niin vaikealta?
Länsimaiden aikaansaama muutoksen siemen Afganistanissa olisi vaikeaa siksikin, että George Bush Jr:n aikaiset Yhdysvaltain hallinnon ristiretket 2000-luvulla ovat jättäneet syvät merkkinsä laajoille alueille. Uuskonservatiivien hankkeet “viedä demokratiaa” islaminuskoisiin maihin, monet ketunhännät kainalossa, muistetaan. Lännestä tulevien aloitteiden suhteen vedetään edelleen niin sanotusti välittömästi liinat kiinni.
Jos jotain ulkopuolista vaikutusta Taliban-hallintoon on tullakseen, niin se tullee lähinaapurustosta, muualta islamilaisen maailman piiristä. Kyllä uskonoppineet ovatkin käyneet keskustelua Taliban-hallinnon kanssa siitä, millainen on naisten asema muualla islamilaisessa maailmassa. Toistaiseksi muutoksen ajatus ei ole näyttänyt ottavan tuulta alleen.
Se, että talibaneille tulee teflon-pinta ja se reaktio, että älkää tulko meille kertomaan, miten me me pyöritämme tätä maata nyt kun olemme vallassa, on toisaalta aika ymmärrettävää. Olen joskus miettinyt tilanteen vertaamista Suomen itsenäistymisprosessiin vuonna 1917, jota seurasi oma sisällissotamme. Olisimmeko silloin ottaneet vastaan ulkopuolisten neuvoja omien asioidemme parhaaseen järjestämiseen? Ajatusleikin tasolla: kuinka hyvin täällä olisi otettu vastaan erilaisia neuvonantajia vaikkapa muualta Euroopasta tai Yhdysvalloista kertomaan, miten lähteä rakentamaan omaa yhteiskuntaamme?
Aika sisäsyntyinen prosessi se itsenäisen Suomenkin alkutaipale oli.
Pitäisikö Taliban-diplomatian elpymisen merkit hyväksyä?
Afganistanissa tasavallan romahduksesta on aikaa jo yli neljä vuotta. Siitä, että länsi niin sanotusti hävisi sodan, seurasi aikamoinen krapula. Mielestäni tämä vaikuttaa siihen, että lännen on niin vaikea myöntää Taliban-hallinnosta seuranneen mitään hyvää.
Täytyy muistaa, että pahimpina tasavallan, eli lännen tukeman hallinnon aikoina, kuoli jopa 500 siviiliä päivässä - myös naisia ja tyttöjä. Nyt kukaan ei kuole ainakaan taistelujen keskelle.
Tämän lisäksi ainakin toistaiseksi analyytikot ovat sitä mieltä, että Afganistanista ei ole muodostumassa kansainvälisen terrorismin alustaa lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä. Keskeinen syy, jonka olen monta kertaa aiemminkin ottanut esille on se, että Taliban on rakentamassa emiraattia, ei kalifaattia. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Al Qaida unelmoi kalifaatista, ja sitä terroristijärjestö Isis lähtikin toteuttamaan – islamilaisen maailmanlaajuisen valtion mallia, jossa yksi johtaja, kalifi, hallitsee kaikkia muslimeja sharia-lain pohjalta. Taliban puolestaan on aina keskittynyt maan rajojen sisäisen islamilaisen tasavallan, eli emiraatin, rakentamiseen.
Kolmas merkittävä muutos on se, että Afganistanin heroiinikauppa on jokseenkin tyrehtynyt. Kansainvälisessä huumekaupassa liikkuu triljoonia dollareita, eli tähtitieteellisiä summia. Kaikki heroiinikaupan aiheuttama väkivalta ja muu kärsimys, joka ulottuu ympäri maailman, on kokenut merkittävän loven talibanien ansiosta – ja tämä on hyvä asia. Tästähän ei nyt hirveästi puhuta, ja tämäkin liittyy lännen krapulaan.
Korostan taas, että näkökulmani on geopoliittinen. En millään tavalla vähättele sitä yksilötason kärsimystä, jota monet naiset joutuvat edelleen kokemaan Afganistanissa, erityisesti vähemmistöryhmät kuten hazarat.
Miksi länsimaat hyväksyvät hirmuhallinnot?
Aiemmin moni länsimaa päätti saartaa Taliban-hallinnon, ennen kuin lukuisat muutokset esimerkiksi naisten asemaan toteutuvat.
Diplomaattisuhteet joihinkin maihin ovat kuitenkin jo lieventyneet, ja nykyisen Taliban-hallinnon tunnistaminen edennyt. Esimerkiksi Britannia on hyväksynyt talibanien ehdon katkaista suhteet tasavallan ajan edustajiin. Venäjä tunnusti Taliban-hallinnon heinäkuussa, ja viime viikolla Kiina ja Pakistan tapasivat talibanien johtoa.
Siviilien huonojen olojen hyväksymistä ei tietenkään voi kannattaa, mutta geopoliittisella eristämiselläkin on seurauksensa. Ei ole kauhean toivottavaa, että Afganistan päätyisi Pohjois-Korean kaltaiseen tilanteeseen, jossa se voisi muodostua alustaksi esimerkiksi kansainväliselle terrorismille.
Jonkinasteinen kanssakäyminen ei tarkoita sitä, että sellaisenaan hyväksytään vastapuolen ajatusmaailma. Vuoropuhelua pitää kuitenkin pikkuhiljaa lähteä rakentamaan.
Talibanien puolelta jo signaloidaan, että siellä ollaan valmiita unohtamaan menneet ja menemään eteenpäin, tekemään vaikka bisnestä kaivannaisilla. On myös hyvä muistaa, että monet Talibanin edustajista olivat aiemmin mujahidineja, jotka toimivat CIA:n kanssa Neuvostoarmeijaa vastaan 1980-luvulla.
Että ympäri käydään, yhteen tullaan, voisi sanoa.
