Pientä oopperaa, suurta orkesterimusiikkia
Puccinin Viitta-pienoisoopperan espoolaisversiossa oli tekemisen intoa, kirjoittaa Verden kulttuuritoimittaja Tuulikki Närhinsalo. Musiikkitalossa kuultiin kolmea amerikkalaista nykysäveltäjää ja outolintua vuosisadan takaa.
Tuulikki Närhinsalo
Giacomo Puccinin verismin kukkanen, dramaattinen pienoisooppera Viitta kuuluu trilogiaan, jonka muut osat ovat surullinen luostarimiljöötarina Sisar Angelica ja pähkähullu perinnönjakokomedia Gianni Schicci.
Viitta on satamassa tapahtuva kolmiodraama. Vanhan kapteenin vaimo on rakastunut komeaan ahtaajaan, ja kun totuus selviää aviomiehelle, hän viiltää ahtaajan kurkun auki ja peittää ruumiin viitalla. Kun vaimo saapuu paikalle, nostaa mies viitan vaimon silmien alla.
Espoon Kulttuurikeskuksessa 15.8. esitetyssä, Juha Pikkaraisen ohjaamassa tulkinnassa tapahtumat olivat siirretty olympiavuoden 1952 Helsinkiin Jätkäsaaren satamaan. Kirjavaan henkilögalleriaan kuuluu ahtaajia vaimoineen, nuoripari vauvoineen, satunnaisia kulkijoita. Viina vie joitakuita, toiset raatavat rankasti. Ohjaus eteni realistisen sujuvasti, ahtaajat näyttivät työn uuvuttamilta, naiset enemmän tai vähemmän kevytkenkäisiltä.
Michele-kapteenina konkaribaritoni Hannu Niemelä loisti vanhassa roolissaan, Giorgetta-vaimona ihastutti Mirva Echevarria. Matias Raveilassa oli ainekset rakastajaksi kohdillaan: miehekäs olemus, salskeasti kantava tenoriääni, luonteva lavameininki. Muussakaan laulajajoukossa ei ollut heikkoa lenkkiä. Tekemisen aito into sekä kuului että näkyi ja korvasi jotkut pienoiset puutteet. Myös yhtyekohtaukset kajahtivat komeasti, kiitos hyvästä harjoitustyöstä Tiina Laitilalle. Kiitos myös erinomaisesta orkesterina toimimisesta pianon ääressä. Sopivasti rahvaanomaisen lisän musisointiin toi Jussi Miilunpalo harmonikkoineen.
Teos laulettiin italiaksi, mutta tekstityslaitteessa Pikkaraisen tekemä suomennos kulki stadin slangiksi – hauska oivallus.
Musiikkitalossa soi 16.8 amerikkalainen musiikki, säveltäjinä ensin kolme oman aikamme tekijää. Lopuksi päädyttiin 1800-1900 -lukujen taitteeseen.
Andrew Normanin teoksen Unstuck innoittajana on ollut Kurt Vonnegutin romaani Teurastamo 5. Sana "unstuck" kääntyy irtoamiseksi; Norman pääsi Teurastamoa lukemalla irti jumista, johon oli sävellystyössään juuttunut. Teoksen rytmisessä ja soinnillisessa rajuudessa saattoi halutessaan kuulla Dresdenin kauhujen kaikuja, joskin Vonnegutin romaanin rakenne edestakaisine aikatasoineen lienee ollut ensisijainen vaikutin.
Kapellimestari Susanna Mälkki oli elementissään pitämässä geometrisen tarkalla lyönnillään teoksen melskeisen sointikuvan kristallinkirkkaana. Sitä olivat myös kuin pitkinä ajatusviivoina soivat hipohiljaiset jaksot kaiken kuohunnan keskellä.
Illan toinen teos Thomas Adesin America: A Prophecy kertoi Maya-kulttuurin tuhoutumisesta 1500-luvulla espanjalaisten tunkeuduttua maahan. Mezzosopraano Cecelia Hall lauloi synkkää tulevaisuutta profetoivaa maya-tekstiä upealla, lähes vibratottomalla äänellään kuin harrasta saarnaa. Vanha teksti on karmea; sitaatti sen lopusta: ”Maapallolla me palamme. Muutumme tuhkaksi. Itke, itke, itke. Mutta tiedä tämä: tuhka ei tunne kipua”.
Kolmannessa John Adams, yksi aikamme suurista minimalisteista, on teokseensa The Wound Dresser (Lääkintämies) tarttunut Walt Whitmanin runoelmaan, joka on pitkä ja realistinen kuvaus lääkintämiehen kammottavasta työstä Amerikan verisessä sisällissodassa ruhjoutuneiden miesten, raajantynkien ja ruumiiden keskellä. Aiheen julmuuden vastapainona kamariorkesterille kirjoitettu musiikki soi tyynenä ja hiljaisena, harmonioiltaan yksinkertaisen lempeänä antaen tilaa järkyttävälle tekstille. Vikkelästi vipeltävää toisteisuutta ei teoksessa kuultu. Välillä solistinen trumpetti kiipesi kudoksesta esiin huutamaan kaikkien haavoittuneiden viiltävää tuskaa, ja vastapainona herkät viulu- ja huilusoolot toivat rauhoittavaa lohtua. Ville Rusasen tulkinta oli syvästi eläytyvää ja nostatti ihon kananlihalle.
Illan päätti amerikkaisen musiikin outolintu, Charles Ives, joka toiseen sinfoniaansa ammensi ainekset eurooppalais-amerikkalaisesta runsaudensarvesta. Teoksessa uiskennellaan sinne tänne saksalaisen romantiikan ja Amerikan alkuperäisväestön melodiikan aallokossa. Välillä Ives tuntui hakevan sanomalleen painavuutta tarrautuen Johannes Brahmsin käteen, mutta ote lipeää pian. Hidas osa on kuin lähes liikkumattoman veden suvanto. Finaalissa Ives laittoi ranttaliksi. Kuultiin huumoria pursuava kansanlaulujen ja marssien kimara, joka päättyi yhtäkkisesti käsittämättömän pöhköön riitasointuun, kuin ennakoiden Ivesin myöhempien sinfonioiden kummallisuuksia.
Mälkin varmassa, selkeässä johdannassa RSO tarjosi yleisölle upean illan. Gustav Mahler sanoi aikoinaan, että sinfonian pitää sisältää koko maailma. Ivesilla saattoi olla samansukuinen ajatus, mutta toisesta ilmansuunnasta tiirailtuna.
Puccini: Viitta
Ohjaus Juha Pikkarainen, pääosissa Hannu Niemelä ja Matias Raveila. Tiina Laitila, piano, Jussi Miilunpalo, harmonikka. Espoon Kulttuurikeskuksen Louhisali 15.8.2025. Tuotanto: Operaatio! ry.
Radion sinfoniaorkesteri
Kapellimestarina Susanna Mälkki, solisteina Cecelia Hall ja Ville Rusanen, säveltäjinä Andrew Morton, Thomas Ades, John Adams ja Charles Ives. Musiikkitalo, Helsinki 16.8.2025.
