Kokkosen Viimeiset kiusaukset on osa kansallista kaanonia
Leevi Madetojan Pohjalaisia on kantaesityksestään (1924) lähtien kantanut kansallisoopperan arvostatusta. Runsaat 50 vuotta myöhemmin syntynyt Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset on uljaan musiikkinsa, tuotanto- ja esitysmääriensä sekä levinneisyytensä ansiosta hyvinkin ansainnut saman epiteetin.
Tuulikki Närhinsalo
Kun Joonas Kokkosen (1921-96) lapset olivat pieniä, perheessä oli kotiapulainen. Hänestä oli perin outoa, että rouvan lähtiessä aamulla töihin, herra asettui sohvalle pitkäkseen ja pyysi apulaista pitämään lapset hiljaisina, jotta isä saa työskennellä rauhassa. Syvällisesti harkittu, usein uskonnollisia ulottuvuuksia sisällään pitävä mietiskely onkin tyypillistä Kokkosen koko tuotannolle. Varhaiset sävellykset myötäilevät uusklassismia, johon hänen teoksissaan monesti liittyy impressionistisesti värittynyt harmonioiden kuulas hienostuneisuus. Dodekafonia alkoi kiehtoa häntä 1950-luvun lopussa. Vuosien saatossa Kokkonen etääntyi dodekafoniasta ja loi synteesin kahdesta aiemmasta tyylisuunnastaan. Melodia tuli tärkeäksi, puhtaat kolmisoinnut alkoivat hohtaa kuin majakat dissonoivien sointujaksojen lomassa. Yhä selvemmin kävi ilmi myös etäinen hengenheimolaisuus J.S. Bachin sävellystyön maailmaan, jossa sointujen kirkkaus on yhtä tärkeää kuin muotorakenteiden ankarakin säännöllisyys.
Kun miettii Joonas Kokkosen tuotantokaarta, voi ajatella lähes kaiken aiemmin luodun, etenkin kamarimusiikin ja neljän sinfonian, olleen kypsymistä vuonna 1975 Suomen Kansallisoopperassa kantaesitettyyn, sinfoniseksi kokonaisuudeksi kasvavaan oopperaan Viimeiset kiusaukset. Idea sen säveltämisestä syntyi jo 1959, kun Kokkonen oli tutustunut pikkuserkkunsa Lauri Kokkosen samannimiseen näytelmään. Matkan varrella syntyivät välietappeina laulusarja Lintujen tuonela ja urkuteos Lux aeterna, teokset, joissa oopperan tematiikka on helposti tunnistettavissa.
Vuosi 1975 oli merkkivuosi suomalaisen oopperan historiassa; Viimeisten kiusausten lisäksi kantaesityksen koki Aulis Sallisen Ratsumies Savonlinnan Oopperajuhlilla. Kun nuorin säveltäjäpolvi, tunnetuimpina keulakuvinaan parikymppiset Esa-Pekka Salonen ja Magnus Lindberg, huiteli voimansa tunnossa kaikkein uusimpien modernismin virtausten laineilla, edellisen ikäpolven kärkinimistä viisikymppinen Kokkonen ja runsaat kymmenen vuotta nuorempi Sallinen takertuivat näissä oopperoissaan myös melodioihin ja kolmisointuihin. Nuoret hurjat ristivät nämä mielestään taantumukselliset teokset karvalakkioopperoiksi. Suuri yleisö piti molemmista.
Kansallisooppera toi Viimeiset kiusaukset kiertueelle lestadiolaisuuden ydinalueille Ouluun ja Rovaniemelle 1979. Teko oli rohkea, sillä konsertit ja varsinkin ooppera oli – ja saattaa osittain olla edelleen – lestadiolaisille kielletty hedelmä. Mutta kuinka kävikään: aihe, hurmahenkinen maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen, kiinnosti, ja ovi oopperan maailmaan aukeni useille sadoille ihastuneille ensikertalaisille. Ainakin Rovaniemellä yleisö yhtyi oopperan keskeisenä teemana kulkevaan ja lopussa veisattavaan Paavon virteen, eikä uljaampaa yhteisveisuun voimaa voi kuvitella, kuin mitä Rovaniemen Urheiluhallissa tuolloin kuultiin.
Viimeiset kiusaukset on Kansallisoopperan vierailuna nähty eri puolilla Eurooppaa ja New Yorkissa. Siitä on tehty uudet tuotannot Kansallisoopperassa vuosina 1994 ja 2001. Savonlinnassa ooppera nähtiin ensi kerran kesällä 1977. Ohjaajana oli Sakari Puurunen, kuten myös kantaesityksessä. Ikimuistoinen oli teoksen esitys autenttisessa ympäristössä Nilsiän Aholansaaressa 2022.
Savonlinnan Oopperajuhlien tämänkesäinen Viimeiset kiusaukset oli Tampere-talon ja Savonlinnan Oopperajuhlien yhteistuotanto, jonka ensi-ilta oli maaliskuussa Tampereella. Siinä Paavo Ruotsalainen matkaa kuolinvuoteellaan houreisena halki elämänsä käännekohtien. Ohjaaja Mikko Koukin, lavastaja Teemu Loikaksen, puvustaja Tiina Valkaman, valaistussuunnittelija Janne Teivaisen ja koreografi Jouni Prittisen yhteistyön tuloksena koettiin konstailemattoman tyylikäs, huikaisevan kauniita visioita tarjonnut esitys, joka antoi Kokkosen läpikotaisin vaikuttavalle musiikille tilaa kajahtaa niin solistien osuuksissa, oratoriomaisissa kuorokohtauksissa kuin myös vauhdikkaissa tansseissa.
Oopperajuhlien johtaja Ville Matvejeffin johtama orkesteri soitti hirmuhelteestä häiriintymättä ihanan sävykkäästi antaen musiikin pauhata mustaa hurjuutta dramaattisissa, dissonanssien leimaamissa huipennuksissa ja helistä herkkää valoa vaikkapa Riitan sielukkaassa kuolinkohtauksessa. Pääosissa Mika Kares ja Silja Aalto täyttivät loistokkaasti suurten kantaesityssolistien Martti Talvelan ja Ritva Auvisen saappaat. Koko muukin solistikaarti, etunenässä Petri Lindroos jörön ankarana Seppä Högmanina, joka oli Paavon hengellinen oppi-isä, ja Johan Krogius Juhana-poikana, jonka kyläyhteisö tappaa, tuotti silkkaa iloa korville. Naiskolmikon muodostivat Annika Leino, Elli Vallinoja ja Maiju Vaahtoluoto, mieskolmikon Tuomas Miettola, Olli Tikkanen ja Henri Uusitalo. Nämä kuusi vaikuttavat Paavon elämään monin tavoin, myös pilkkaajina, ja osoittautuvat kuoleman lähestyessä hänen tyttärikseen ja vävyikseen. Paavon toisena vaimona Anna Loviisana nähtiin Laura Malmivaara, piika Albertiinana Helena Puukka. Kuoro kunnostautui ihokarvat pystyyn nostattavan uljaalla laulullaan. Tämä tuotanto oli kunniaksi 50 vuotta vanhalle teokselle.
