Miellyttämisen ulkopolitiikka vie Suomen jälleen historian väärälle puolelle
Toisen maailmansodan aikaan Suomi luovutti juutalaisia kuolemaan vahvistaakseen liittolaisuutta Saksan kanssa. Myöhemmin vaikenimme Venäjän miehityksistä ja sotarikoksista. Nyt kumarramme Yhdysvaltoja ja hiljaa hyväksymme kansanmurhan. Olemme jälleen historian väärällä puolella.
Toisen maailmansodan aikaan Suomi luovutti natsi-Saksalle jopa noin 3 000 ihmistä, pääasiassa sotavankeja, kommunisteja, antifasisteja tai muita toisinajattelijoita. Eniten huomiota ovat saaneet ne kahdeksan juutalaista pakolaista, joiden luovuttamista myöhemmin pyydettiin anteeksi. Pääministeri Jukka Rangell ja ulkoministeri Rolf Witting eivät estäneet luovutuksia, vaikka natsi-Saksan toimien luonne oli jo tiedossa. Historiantutkijat, kuten Elina Sana, ovat arvioineet, että Suomi ei ollut pakotettu luovutuksiin, vaan teki ne aktiivisesti liittolaisuussuhteita vahvistaakseen.
Suurin osa luovutetuista menehtyi saksalaisten käsissä. Kyse oli valinnasta, joka tehtiin liittolaisuuden takia, mutta jota historian valossa on vaikea pitää moraalisesti oikeana.
YK:n mukaan sota Gazassa on ollut 2000-luvun tuhoisin siviileille. Yli 57 000 ihmistä on kuollut ja yli 127 000 haavoittunut. Humanitaarinen apu estetään järjestelmällisesti, nälkää käytetään aseena, ja järjestöjen työntekijöitä tapetaan. Ruoka-apua hakemaan tulleita tulitetaan. Kuolleista jopa 70-80 prosenttia on naisia ja lapsia. Ei ole enää epäselvää, etteikö kyseessä ole kansanmurha.
Gazassa käytävä sota on vain uusin luku yli 75 vuotta jatkuneessa Israelin toteuttamassa järjestelmällisessä sorrossa, joka alkoi palestiinalaisten pakkosiirroilla ja jatkui miehityksen, saarron ja apartheidin muodossa jo kauan ennen Hamasia ja sen hyökkäystä vuonna 2023.
Palestiinan valtion on tähän mennessä tunnustanut 144 YK:n jäsenmaata eli noin kolme neljästä maailman maasta. Palestiinalla on pysyvä väestö, alue, hallinto ja kyky olla kansainvälisissä suhteissa. Se on jo YK:n tarkkailijavaltio, ja tunnustaminen on kahden valtion mallin – Suomen, EU:n ja YK:n virallisen linjan – perusta. Kyse ei olisi Hamasin hyväksymisestä vaan Palestiinan kansan oikeudesta olemassaoloon.
Ruotsi tunnusti Palestiinan jo vuonna 2014. Toukokuussa 2025, kun Espanja, Irlanti ja Norja liittyivät tähän joukkoon, maat painottivat, että kyse on kansainvälisen oikeuden ja kahden valtion ratkaisun tukemisesta.
Presidentti Alexander Stubb sanoi tuolloin, että "jos Britannia, Ranska tai muutama muu maa tunnustaa Palestiinan, niin Suomenkin on hyvä olla historian oikealla puolella". Lausunto viittaa siihen, että Suomi voisi liittyä mukaan tunnustajien joukkoon, mutta vasta tärkeimpien liittolaistemme perässä. Toisin sanoen: historiallinen oikeudenmukaisuus kyllä kiinnostaa – mutta vasta kun se on tietyille liittolaisillemme hyväksyttävää.
Tässä tilanteessa todennäköisesti Suomi pelkää Yhdysvaltojen reaktiota, sillä maa on Israelin vahva liittolainen ja muun muassa tukenut sotatoimia Gazassa.
Meillä suomalaisilla on pitkään ollut jonkinlainen illuusio omasta puolueettomuudestamme – ajatus siitä, että olemme kuin Pohjolan Sveitsi, neutraali, emme ole mukana konflikteissa osapuolina ja välitämme rauhaa.
Palestiinan valtion tunnustamisessa epäröinti osoittaa, että Suomi kallistuu jälleen länsiblokin suurvaltojen linjalle – jopa silloin, kun se merkitsee vaikenemista niinkin suuresta ihmisoikeusrikkomuksesta kuin kansanmurhasta.
Kun keväällä 2025 Israel ja Yhdysvallat hyökkäsivät Iraniin, Suomi painotti "jännitteiden rauhoittamista" ja että “on tärkeää, ettei Iran saa kehitettyä ydinaseohjelmaansa”. Tämä oli jälleen valinta olla puolustamatta kansainvälistä oikeutta liittolaistemme etujen tähden.
Puolueettomuus ei ole passiivisuutta silloin, kun moraalinen valinta olisi tehtävä. Se, että emme tee mitään, ei tee meistä neutraaleja – se tekee meistä osallisia.
Suomi on ollut ennenkin tilanteessa, jossa moraalinen valinta jäi tekemättä. Pienenä valtiona arvaamattoman suurvallan kupeessa tasapainoilu ei ole aina ollut helppoa. Silti tosiasia on, että hyväksyimme aikanaan juutalaisten joukkotuhon ja lähetimme itsekin ihmisiä kuolemaan. Olimme myös hiljaa, kun Venäjä miehitti Krimin, hyökkäsi Georgiaan, tuki separatistien sotaa Donbassissa, pommitti siviilejä Syyriassa ja murhautti kriitikoitaan ulkomailla. Vasta Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 sai meidät heräämään. Halumme miellyttää Moskovaa maan ihmisoikeus- ja sotarikoksista huolimatta jatkui siis vielä viime vuosiin saakka, vaikka YYA-sopimus ei ollut meitä enää pitkään aikaan velvoittanut.
Tänä päivänä meillä ei ole edes suoraa liittolaisuutta sodan osapuolten kanssa. Meillä on kuitenkin vastuu noudattaa kansainvälistä oikeutta ja ihmisoikeuksia. Jos haluamme olla historian oikealla puolella, sitä ei voi jättää muiden päätettäväksi. Moraalinen ulkopolitiikka punnitaan silloin, kun suuri osa maailmaa vielä vaikenee – ei silloin kun linjan valitseminen on helppoa.
Eikö Suomelle olisi luonnollisempaa olla samassa rintamassa Ruotsin ja Norjan kanssa, jotka ovat jo tunnustaneet Palestiinan? Miksi emme tee niin? Epäilemmekö, että Yhdysvallat hyväksyy Ruotsin ja Norjan irtioton, mutta ei Suomen? Yritämmekö erottautua liittolaisena erityisaseman toivossa? Vai onko taustalla puhtaasti taloudellinen hyöty – pelkäämmekö, että jäänmurtajakaupat tai kauppasopimukset voivat vaarantua, jos emme pysy hiljaa?
Tällä hetkellä Suomi ei ole ulkopuolinen puolueeton tarkkailija, vaan jälleen hiljainen hyväksyjä historian väärällä puolella.
