Suffragetit, Rosa Parks, Martin Luther King, Elokapina - voiko kansalaistottelemattomuudella muuttaa maailmaa?

Kansalaistottelemattomuus on poliittinen teko, jossa lakia rikotaan julkisesti, väkivallattomasti ja tietoisesti, omat seuraukset hyväksyen. Se on riskialtista – mutta joskus ainoa keino saada muutos aikaan.

Historia osoittaa tämän kiistatta. Ilman naisten äänioikeutta vaatineita suffragetteja, Rosa Parksin kieltäytymistä siirtyä bussissa paikaltaan tai Martin Luther Kingin järjestämiä boikotteja ja laittomia marsseja ei maailma näyttäisi tältä. Intian itsenäisyystaistelu sai käänteen, kun Mahatma Gandhi marssi merelle ja valmisti suolaa merivedestä rikkoen brittien suolalakia – yksinkertainen teko, joka ravisutti imperiumia. Itä-Saksassa kielletyt maanantaimielenosoitukset johtivat vuoden 1989 Berliinin muurin murtumiseen. Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan johtamat apartheidin vastaiset boikotit olivat ratkaisevia järjestelmän kaatamisessa.

Yksikään näistä liikkeistä ei ollut heti suosittu suuren yleisön keskuudessa. Niitä syytettiin laittomuuksista, häiriköinnistä ja yhteiskuntarauhan horjuttamisesta. Kansalaistottelemattomuuteen osallistuneet ihmiset saivat paheksuntaa ja sakkoja tai muita rangaistuksia osakseen. Joskus jopa väkivaltaa. Silti juuri niiden herättämä kohu, moraalinen voima ja sinnikäs näkyvyys loivat lopulta painetta muutokseen. Kansalaistottelemattomuus toimii silloin, kun lait tai valtarakenteet estävät oikeudenmukaisuutta eikä demokratiaan muodollisesti osallistuminen enää yksin riitä.

Myös Suomesta löytyy esimerkkejä siitä, miten kansalaistottelemattomuus on ollut ratkaisevassa roolissa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Sortokausien aikana kansalaiset vastustivat Venäjän tsaarinvallan venäläistämispyrkimyksiä muun muassa jättämällä täyttämättä virkoja, joissa vaaditaan uskollisuutta keisarille ja kieltäytymällä käyttämästä venäjän kieltä hallinnossa ja koulutuksessa. Virkamiehet saattoivat kieltäytyä toimeenpanemasta venäläistämismääräyksiä.

Vielä radikaalimpi esimerkki on jääkäriliike, joka oli avoin kapinaliike, jossa nuoret suomalaiset lähtivät salaa Saksaan sotilaskoulutukseen ja taistelivat Saksan keisarikunnan riveissä tsaarin joukkoja vastaan.

Lain kirjainta noudattamalla Suomi tuskin olisi kyennyt vastustamaan venäläistämisyrityksiä ja pysymään autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa.

Kansalaistottelemattomuus ei ole täydellinen eikä vailla riskejä. Mutta se on osa toimivaa demokratiaa – osa sitä pitkäaikaista jatkumoa, jonka avulla on edistetty ihmisoikeuksia, tasa-arvoa, rauhaa, itsenäisyyttä ja työoloja. Harva merkittävä oikeus on historian saatossa tullut lahjana ylhäältä. Useimmat on otettu – istumalla väärässä paikassa, kieltäytymällä tottelemasta ja jatkamalla tottelemattomuutta, vaikka se olisi epämukavaa.

Kansainvälinen, Iso-Britanniassa tutkijataustaisten aktivistien perustama ilmastoliike Elokapina (Extinction Rebellion) jatkaa tätä perinnettä.

Ilmastokriisi on aikamme suurin ja kiireellisin haaste. Sen torjumiseksi tarvitaan nopeita ja vaikuttavia poliittisia ratkaisuja, mutta toistaiseksi kehitys kulkee väärään suuntaan. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on joka vuosi ollut edellisvuotta korkeampi, ja Maapallon keskilämpötila jatkaa nousuaan.

Ilmastotutkijat ovat varoittaneet kehityksestä jo 1980-luvulta lähtien – tutkijoiden äänenpainot ovat kiristyneet, mutta poliittinen reagointi on jäänyt riittämättömäksi.

Lokakuussa 2024 Helsingin Sanomat (HS 12.10.2024) uutisoi ilmastokatsauksesta, jossa tarkasteltiin 35 planetaarista elonmerkkiä – globaaleja mittareita luonnon ja ilmastojärjestelmän tilasta. Näistä 25 oli huolestuttavalla tasolla. Raportti alkoi sanoilla "Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla. Tämä on kiistaton maailmanlaajuinen hätätila. Suuri osa elämän kudoksesta Maapallolla on vaarantunut. Olemme astumassa ilmastokriisin kriittiseen ja ennalta-arvaamattomaan uuteen vaiheeseen.”

Maamme suurin sanomalehti raportoi siis tutkimuksesta, jonka mukaan olemme matkalla kohti täydellistä katastrofia ja planeettamme elinkelpoisuus on vakavasti uhattuna. Miten reagoimme?

Älyllisesti asiaa tarkasteltuna voisi ajatella, että kun meille niin rakas  - ja elintärkeä - planeetta on vaarassa, tekisimme kaikkemme sen eteen. Pysähdyimmekö arvioimaan toimintaamme, lopetimme ympäristölle haitalliset tuet, vahvistimme hiilinieluja ja ryhdyimme määrätietoisesti toteuttamaan ilmastolain velvoitteita?

Emme toki. Jatkoimme kuten ennenkin. Suunnittelimme jopa ilmastolain avaamista.

Miten tämä voi olla mahdollista?

Yksi syy löytyy meistä itsestämme. Ihmismieli ei ole sopeutunut nopeaan muutokseen, vaan meillä on luontainen taipumus vastustaa muutosta. Välttelemme psykologista epämukavuutta, ja kognitiivinen dissonanssi saa meidät selittämään pois oman arvomaailmamme ristiriidat. Muutokset, joita joutuisimme tekemään arjessamme, jos toimisimme kohtaamamme tiedon mukaisesti, tuntuvat liian suurelta uhraukselta, joten torjumme tiedon. Tiedämme päätöstemme ympäristölle haitalliset vaikutukset, mutta jatkamme samaa rataa, koska mukavuudenhalu, tottumus tai taloudellinen hyöty voittavat moraalisen paineen. Tämä inhimillinen vinouma ylläpitää passiivisuutta – ja siksi tarvitaan herättelyä.

Kansalaistottelemattomuus toimii juuri tässä – se pakottaa kohtaamaan sen, mitä haluamme vältellä. Se tekee näkymättömästä näkyvää.

Tämä herättely aiheuttaa kuitenkin myös vastareaktion, koska emme halua kokea syyllisyyttä siitä, että emme muuta arvomaailmaamme. Tällöin syytämme tunnereaktion aiheuttajaa, eli tässä tapauksessa Elokapinaa.

On tärkeää muistaa, että maailmaa on aina muutettu kansalaistottelemattomuuden kautta. Ne, jotka tänään paheksuvat Elokapinan toimia, eivät ehkä tiedä, että moni nykyisin itsestäänselvä oikeus ja vapaus on saavutettu juuri vastaavanlaisen toiminnan kautta - joka myös aikoinaan on aiheuttanut paheksuntaa.

Elokapinan mielenosoitukset, kadunvaltaukset, symboliset häiriöt ja näkyvät tempaukset herättävät keskustelua, mediahuomiota ja painetta päättäjille. Vaikka toimintaa pidetään provosoivana, se on jo nyt täyttänyt tehtävänsä: se on nostanut tutkijoiden vuosikymmeniä esiintuoman ilmaston hätätilan näkyvään osaan julkista keskustelua.

Historiallisesti tarkasteltuna Elokapinan aktivismin onnistumisen tulee todennäköisesti ratkaisemaan se, miten se onnistuu saamaan kansalaisten mielipiteen puolelleen. Poliitikot reagoivat tehokkaimmin silloin, kun paine tulee laajasti kansalta.

Elokapinan strateginen linjaus kohdistaa vaatimuksensa nimenomaan päättäjiin – ei yksittäisten kansalaisten valintoihin – on siksi onnistunut. Politiikan tasolla ilmastonmuutos lopulta ratkaistaan, jos ratkaistaan - ei yksilöiden valintoja syyllistämällä.

Tulevien sukupolvien hyvinvointi ja planeettamme tulevaisuus riippuvat siitä, uskallammeko nyt tukea niitä, jotka taistelevat elinkelpoisen tulevaisuuden puolesta.

Demokratia tarvitsee hälytyskelloja – joskus niitä on soitettava pahimpaan ruuhka-aikaan keskellä Mannerheimintietä.