Viha–rakkaus-suhde saaristolaiskuvaukseen

Pitäjän pienimpiä on jatko-osa Volter Kilven kuuluisimmalle teokselle Alastalon salissa, joka on jossain määritelty kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi. Pitäjän pienimpiä koostuu tavallaan erillisistä kertomuksista, jotka kaikki liittyvät yhteen ja myös Alastalon saliin, joka myös konkreettisesti on läsnä kirjassa.

Alastalon salissa -romaanin kieli on monipolvista ja rikasta, virkkeet pitkiä ja monikerroksisia. Kirjailija käyttää murresanoja ja vanhoja sanoja, ilmeisesti itse keksimiäänkin. Monille sanoille hän tuntuu keksineen oman merkityksen.

Ehkä sitten tässä onnistuminen rohkaisi Kilpeä lisäämään kierroksia. Välillä vaikuttaa siltä, että kirjailijalta karkasi mopo käsistä hänen kirjoittaessaan Pitäjän pienimpiä. 

"Kun meri loikkii kuin ensimmäiselle kevätlaitumelleen päästetty kolmivuotias varsa, ja aluksella on turkanen kiiru noikkia vimmatun mukana, niin silloin kiität lykkyäsi jos on anturaa riittävästi jalkojesi alla seistäksesi vakavasti heiluvalla komentosillalla."

Hitaimmillaan kirjan lukeminen on – no, hidasta. Kun alkaa uusi virke, pitää ensin löytää sen loppu eli yleensä seuraava piste. Sitten pitää hahmottaa virkkeen sisältä päälause ja siitä subjekti ja predikaatti. Päälauseita toki voi olla useampikin, ja niillä myös yhteisiä lauseenjäseniä. Kun päälauserakenne on selvillä, hahmotetaan koko päälauseen sisältö.

Seuraavaksi huomio kiinnitetään sivulauseisiin. Osa niistä ei välttämättä liity millään tavalla itse virkkeen varsinaiseen sisältöön, ovatpahan vain kirjoittajan mieleen putkahtaneita sivupolkuja. Sivulauseet hahmotetaan mielessä niin, että on kuva niiden keskinäisestä hierarkiasta eli mikä tarkentaa mitäkin. Sitten alkaakin olla kuva siitä, mikä on sivulauseiden antama lisäinformaatio päälauseelle ja koko tarinalle.

Se, paljonko kokonaisuuden hahmottaminen sitten lukijaa palkitsee, varmaan vaihtelee. Mutta kyllä siitä löytää myös oivaltamisen iloa ja makupaloja.
Ei koko kirjan lukeminen toki edellytä tällaista analyyttisyyttä. Välillä tarina etenee hyvinkin sujuvasti. Välillä taas lukija tajuaa, missä vaiheessa riittää kursorisempikin lukeminen. Joskus tuntuu, että kirjailija ei ole malttanut lopettaa ajoissa jotain pitkää monologia tai kuvausta, ja teksti alkaa tuntua väkisin väännetyltä.

Usein tekstiä voi myös lukea ihan vaan tajunnanvirtana.

Värikäs kieli ja omaperäiset ilmaisut kuuluvat joka tapauksessa kirjan suuriin herkkuihin. 

”…reheviltänsä laski naurun rojua rullaamaan ilmoihin täydeltä rekisteriltä koko majoiltansa vatsansa pohjilta…” 

Kirjassa on myös monenlaisia pikkuviisauksia, kuten että hiljaisuus on paljon vahvempaa tuvassa, jossa on kaksi ihmistä puhumatta kuin jos siellä on yksin.

Välillä oudot sanat hämäävät. Asiayhteydestä aika pian selviää, että vakku (tai vaku) tarkoittaa keinutuolia. Myöhemmin sanaa käytetään yhteydessä, jossa se ilmeisesti tarkoittaa kehtoa. Paljon on sanoja, joiden merkitys ei välttämättä selviä, mutta se ei häiritse lukemisen etenemistä.

Painovirheet antavat oman lisänsä outojen sanojen selvittämiselle.

”…sana syljen mukana ilman vaivaa kielenpäähän juoksi”

Kirjan ensimmäinen tapahtumakuvaus on kuin farssi vanhasta Spede-visiosta, tosin pitkitetympi. Alastalon salin lukeneita saattaa ärsyttää myös kontrasti, joka vallitsee sen varakkaiden laivanvarustaja-talonpoikien ja naurettaviksi kuvattujen pitäjän pienimpien välillä.

Mutta tarinat paranevat. Kirjan huippuhenkilö on laivan karille päästänyt viinaan menevä virkaheitto merikapteeni, joka opettaa pitäjän nuorille miehille kapteenin työssä tarvittavia taitoja, erityisesti navigointia.

Palkkansa mies saa jauhoina ja viinana, joita oppilaat maanantaisin tuovat. Mies kuvailee lähes taiteeksi tai tieteeksi kehittynyttä tapaansa säännöstellä viinan kulutusta niin, että viina riittää koko viikoksi. Hän kertoo, miten säätelee niin kulausten kokoa kuin frekvenssiä.

Hän kertoo paljon elämänfilosofiastaan, esimerkiksi siitä, kuinka tärkeää on, että tekee itselleen ruumisarkun ajoissa valmiiksi.

Hän opettaa, että viimeisillä hetkillä miehen elämän asiat ovat kunnossa, kunhan on arkku valmiina ja pullonpohja pysynyt märkänä.

”…tunkio on vasta levitettynä väkeä (voimaa) vainiossa, ja raha vasta juotuna nestettä miehessä!”

Tarina jatkuu Alastalon salin ja Pitäjän pienimpien jälkeen vielä romaanissa Kirkolle. Yhdessä ne muodostavat Kilven Saaristo-trilogian. Näistä kahta viimeistä harvoin mainitaan. Ehkä syy on, että niissä Kilpi ei enää tuonut oleellista lisäarvoa Alastalon salin rikkaalle kielelle, monipolviselle kerronnalle ja mielenkiintoisille henkilöhahmoille.

Kynnys Kirkolle-romaanin ääreen on Pitäjän pienimpien jälkeen aika korkea.

Kilpi oli kotoisin Kustavista, rannikkopitäjästä Varsinais-Suomesta, jonne trilogian voi hyvin kuvitella tapahtuvaksi. Kustavissa järjestetään vuosittain Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko.

Lopuksi esimerkki monipolvisesta kerronnasta, näyte, jossa merikapteeni kuvaa tuntemuksiaan katsoessaan laivansa uppoamista. Sitä kannattaa lukea tajunnanvirtana, ja se sisältää lukuisia yksittäisiä rikkaita kuvauksia ja ilmaisuja. Ote kertoo kapteenin suhteesta omaan laivaansa, miehistöönsä, ihmisen ja meren vuorovaikutuksesta, meren voitosta.

”Minä olen tuntenut laivani lankut ja elämäni niitit lotisevan jakojeni alla, ja minä olen vetänyt verta tihkuvin sormenpäin äitini synnyttämän ruumiini meren nielevästä kidasta Gotlannin kiljuvalle kalliolle, pelastanut kuiville horkkaiset luuni ja värisevän nahkani, mutta omin näkevin silmäkuopin saanut tuijottaa, kuinka kolmimastolaivani, äsken vielä ylpeä fregatti, paisuvat purjeet palvelevassa tuulessa äyskävinä ja korkea keula kantavan meren kesyttöminä (pitäisi varmaan olla kesyttömiä) orheja kopeilta kupeiltansa viskoovana, nyt hylkynä, mastottomana, jokaisen voittoansa kyömistelevän aallon paiskittavana vielä viimeisen kerran kohosi meren pilkkaavan käden nostamana, ennen kuin se, mustat lankkukyljet värisevinä kuin ammuttavalla koiralla ryyppäsi keulallansa viimesen lastinsa hautaavaa merta ja vajosi silmieni edessä nielevän syvyyden peittävään hotkoon, saanut sydän rintaluitteni kauhistuvaan koloon pakenevana tuijottaa, kuinka kuohun vyörystä tuolla, aallon kidassa täällä paljastui viimeisenkerran tyhjään ilmaan kurotteleva käsipari ennen kuin hyökyvä meri sammutti huutavan suun turhan äänen, ja taistelevan käsiparin toivottoman hädän kätki peittoonsa loiskiva kuoleman lakea, kunnes lopulta oli edessäni enää vain mylvivä ranta kivittämässä korviani kirouksensa metelillä ja hengetön meri, joka hammasriviensä valkeasta kiehusta ja ikeniensä viheriästä irvestä kiljui minulle jokaisen verenpisarani omaksi elämäni viimeiseen päivän saakka kuoleman kynnyksen ylitse astuneiden miesteni ja silmieni edessä viimeisen ryyppynsä juoneen laivani jähmettävän tervehdyksen: Sinä, elävä mies, meille kuoleman kylmät portit avoit.”

Eero Karisto

Kursiivilla olevat tekstit ovat suoria lainauksia kirjasta.

Kirja hyllystäni on Verden juttusarja, jossa valokeila käännetään kirjallisuuden hiljaisiin helmiin. Sarjassa kuka tahansa voi jakaa ajatuksiaan kirjasta, joka löytyy omasta kirjahyllystä – teoksesta, jota ei nyt näy julkisuudessa, mutta joka on tehnyt vaikutuksen lukijaansa, kirjoja, jotka ovat kulkeneet mukana ja jääneet mieleen vuosienkin jälkeen.