Itsekäs solidaarisuus - välitämme vasta, kun vaara voisi uhata meitäkin
Reagoimme kriiseihin vasta, kun koemme vaaran omaksi. Ukrainan sota herätti meidät, mutta Gazan, Kongon tai Xinjiangin kärsimys ei meitä liikauta. Solidaarisuutemme ei ole universaalia – se on valikoivaa, strategista ja usein pelkkää naamioitua itsesuojelua.
Kun katsomme Ukrainaa, näemme itsemme. Emme siksi, että ukrainalaiset olisivat meille erityisen rakkaita, vaan siksi, että Venäjän hyökkäys muistutti meitä omasta haavoittuvuudestamme. Siitä, että sota voisi olla täälläkin.
Eurooppa heräsi toden teolla vasta, kun Venäjä yritti nujertaa Ukrainan — valtion, joka oli lähestymässä länttä, EU:ta ja Natoa. Mutta missä oli meidän moraalinen kauhistuksemme, kun Venäjä moukaroi Tšetšeniaa maan tasalle? Missä oli huolemme, kun Aleppo murskattiin Syyriassa tai kun Krim miehitettiin vuonna 2014? Ne eivät uhanneet meitä suoraan. Siksi ne ohitettiin.
Kun Kiina kokoaa uiguureja Xinjiangissa keskitysleireille, painamme katseemme alas, koska emme voi vaarantaa kauppasuhteitamme.
Kongossa on kuollut miljoonia, mutta emme valaise rakennuksia maan lipun väreillä, koska emme ehkä edes tiedä lipun värejä.
Emme myöskään hätkähdä, kun liittolaisemme tappavat. Yhdysvaltain sotatoimet Lähi-idässä ovat vaatineet satojentuhansien siviilien hengen, mutta ne on oikeutettu "terrorismin vastaisella taistelulla".
Yhdysvaltain nykyinen hallinto vainoaa siirtolaisia, transihmisiä ja poliittisia vastustajiaan, rajoittaa median vapautta ja alistaa oikeuslaitosta kontrolliinsa. Se mahdollistaa Gazan kansanmurhan ja havittelee liittolaistensa maa-alueita jopa sotatoimilla uhkaamalla. Maahan on rakentumassa autoritaarinen hallinto ja me vain puhumme kauppasuhteista, jäänmurtajista ja Yhdysvalloista tärkeimpänä liittolaisenamme. Käytämme edelleen Trumpin hallintoa tukevien Metan, Googlen ja X:n palveluita kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Israel jatkaa Gazan armotonta tuhoamista, jossa siviilit, sairaalat ja avustustyöntekijät ovat kohteina. Mutta mitä me teemme? Me jatkamme asekauppoja maan kanssa. Palestiinalaisten veri ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin eurooppalaisten.
Hyväksymme tappamisen, jos tappaja on tuttu ja turvallinen ja jos emme koe sitä uhaksi itsellemme. Uhrin puolustaminen myös tarkoittaisi, että joutuisimme nousemaan liittolaistamme vastaan.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan rikkoi illuusion turvallisesta Euroopasta. Siksi reagoimme.
Reaktiomme eri kriiseihin paljastaa kuitenkin karun tosiasian: moraalimme herää vasta, kun uhka voisi kohdistua myös meihin. Ihmisoikeudet, kansainvälinen oikeus ja siviilien suojeleminen ovat meille tärkeitä paperilla — mutta käytännön tekoihin ryhdymme vasta kun näemme itseemme kohdistuvan vaaran.
Hyväksymmekö sen, että solidaarisuutemme on vain naamioitua itsesuojelua?
