Näin superpahikset taltutetaan
Maailmassa häärää nyt vallanpitäjiä, joiden tekemiset ovat kuin suoraan sarjakuvista. Superpahiksia ei tosielämässä peitota supersankareiden voimin, vaan tavallisten ihmisten yhteistyöllä, kirjoittaa Atte Harjanne.
Matkalla metroasemalle vastaan tulee taas yhden supersankarielokuvan mainos. Se taitaa olla jo 35. Marvelin sarjakuvauniversumin leffa, ja päälle tulevat vielä sarjat ja tietysti muiden yhtiöiden mielikuvitusmaailmat.
Samaan aikaan kun valkokankaat pursuavat supersankareita, tosimaailmassa häärivät superpahikset.
Vai mikä muu nimitys sopisi avaruusraketeilla varustetulle maailman rikkaimmalle miehelle, joka käyttää varojaan lietsoakseen vihaa ja väärää tietoa omistamallaan maailmanlaajuisella, tekoälybuustatulla viestintäalustalla? Joka iloiten lakkautti silmänräpäyksessä avun maailman köyhiltä – päätös, jonka seuraukset mitataan vähintään kymmenissä tuhansissa kuolleissa. Tai entiselle KGB-upseerille, joka käy neljättä vuotta hyökkäyssotaa pyyhkiäkseen naapurikansan kartalta, ja jonka hourupäinen kätyri uhkailee säännöllisesti ydinpommittavansa Eurooppaa?
Entäpä dystopiayhteiskuntia valmisteleville broligarkeille? Tai presidentille, joka romuttaa päästövähennyksiä ja ympäristönsuojelua – ja jopa näitä tukevaa tiedettä itseään – ilmastokriisin ja luontokadon kynnyksellä? Puhumattakaan lukuisasta joukosta diktaattoreita ja tyranneja vallankahvoissa eri puolilla maailmaa.
Moni näistä tyypeistä on kuin suoraan sarjakuvien sivuilta tai Bond-leffasta revitty, absurdeja yksityiskohtia myöten. Joskus sitä toivoisikin, että maailmasta löytyisi oikea Hämähäkkimies, Ihmenainen tai edes Deadpool laittamaan tosielämän megalomaanisille superpahiksille kampoihin.
Tai ehkä kuitenkaan ei. Supersankaritarustonkin taustalla oleva ajatus poikkeusyksilöiden erinomaisuudesta ja merkityksestä auttaa oikeassa elämässä tuhoisia kahjoja valtaan ja ruokkii henkilökultteja heidän ympärillään.
Viime kädessä tosielämän superpahisten nousun takana on kaksi asiaa: demokratian heikentyminen ja rikkauden keskittyminen. Nämä osin toisiinsa kietoutuneet ilmiöt ovat yhdessä teknologisen kehityksen kanssa mahdollistaneet vallan keskittymisen tavalla, jolle ei välttämättä löydy kunnollista vertailukohtaa edes historiasta, mutta kirjallisuudesta, sarjakuvista ja elokuvista kylläkin.
Maailman rikkain prosentti ihmisistä omistaa nykyisin enemmän varallisuutta kuin 95 prosenttia ihmisistä yhteensä, ja teknologinen kehitys kasaa vallan ja vaurauden entistä tiiviimmin yhteen. Tätä valtaa puolestaan käytetään röyhkeästi tasapuolisemman maailman torppaamiseen. Ultrarikkaat rikastuvatkin nyt ennennäkemätöntä vauhtia.
Samaan aikaan demokratia on maailmalla koko ajan ahtaamalla ja autoritäärinen vallanpito saa uutta jalansijaa. Brittiläinen Economist Intelligence Unit -analyysiyksikkö arvioi, että globaalin demokratian tila oli 2024 alhaisimmillaan sitten vuoden 2006, kun seuranta aloitettiin - eikä vuosi 2025 näytä tähän mennessä yhtään paremmalta.
Superpahisten taltuttamiseen ei tarvitakaan superyksilöitä, vaan tavallisten ihmisten joukkovoimaa: demokratian ja tasa-arvon puolustamista. Siellä missä demokratia toimii yhä edes joten kuten, sitä on suojattava ja vahvistettava äänestämällä, lainsäädännöllä ja huolehtimalla demokratian peruspilareiden, kansalaisyhteiskunnan, tieteen ja vapaan ja riippumattoman median edellytyksistä.
Siellä missä se on nujerrettu, tarvitaan järjestäytynyttä vastavoimaa. Ja kun tyrannit uhkaavat vapautta asein, on demokratioiden oltava valmiita laittamaan tosissaan hanttiin – tarvittaessa myös asein.
Vaurauden epäterveeseen keskittymiseen puree siihenkin demokratia, ja sen puitteissa tehty verotus ja sääntely. Nykyisessä teknologiaympäristössä erityisen tärkeää olisi vahvistaa jokaisen oikeutta omaan dataansa ja valtaa omaan informaatioympäristöönsä. Eriarvoisuutta purkavan tehokkaan verotuksen rinnalla on varmistettava reilun kilpailun toteutuminen, jota teknologiajättien hegemonia uhkaa. Myös fossiilienergiavarat ovat erittäin keskittyneet, suurelta osin erilaisten sortajien käsiin, joten vaikuttava ilmastopolitiikka itsessään on myös vapauden ja yhdenvertaisuuden edistämistä.
Tosielämän superpahikset saa siis kuriin vain joukkovoimalla ja yhteistyöllä. Vastavoimaa keskittyneelle vallalle ei silti synny ilman ongelmien tiedostamista, aktiivisuutta ja oman moraalisen kompassin kuuntelua. Keinoja on monia, ja vaikuttavan maailman muuttamisen oppaaksi suosittelen hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin viime vuonna ilmestynyttä Moraalinen kunnianhimo -kirjaa.
Olennaista on, ettei tyydy vain katsomaan sivusta sekopäistä maailmanmenoa, vaan tekee asioille edes jotain.
Sillä tavalla jokainen voi olla sellainen supersankari, joita nyt tarvitaan.
