Venäjän hyökättyä helmikuun lopulla Ukrainaan suomalaiset valtasi hetkeksi kriisitietoisuuden sävyttämä yksimielisyys. Merkkejä siitä näkyy vieläkin, mutta ensimmäisinä entiselleen ovat toipuneet perussuomalaiset. Puolueen toistelemaan retoriikkaan ilmaantui maaliskuun kuluessa uusi teema. Sen mukaan kaikkinainen perussuomalaisten arvosteleminen tuomitaan kansakunnan sisäisen yhtenäisyyden horjuttamiseksi – oikeastaan siis Putinin asialla olemiseksi. Viesti puoluetta kritisoiville on selvä: suut tukkoon, ellette halua leimautua putinisteiksi.
Veto on taitava. Yksi puolueen aroista paikoista – sen useiden eri edustajien vuosien mittaan esittämä häkellyttävä myötämielisyys Putinin Venäjää kohtaan saadaan tällä tavalla taka-alalle. Samalla häivytetään näkyvistä perussuomalaisten taipumusta olla johdonmukaisesti ajamassa Venäjän pitkän tähtäimen strategisten intressien kanssa yksiin käyviä tavoitteita, kuten Euroopan
Unionin heikentämistä ja hajottamista.
Teema on niin hyvä, että sitä voi kehitellä edelleen.
Alkuviikosta puolueen lehden päätoimittaja Matias Turkkila kertoi hänelle valjenneen Venäjän pyrkivän hyödyntämään suomalaisia uusnatseja propagandassaan. Muille asia oli selvinnyt jo kauan
sitten, mutta Turkkilan esiintyminen olikin tarkoitettu vain poistamaan tulilanka perussuomalaisten tuolinsa alla jatkuvasti piilottelemasta pommista – kiusallisesti ajoittain esiin pulpahtelevista kytköksistä oikeistoekstremismiin.
Kun asiasta syntyi pienoinen mekkala sosiaalisessa mediassa, asialle lähti myös ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jussi Halla-aho. Halla-ahon Twitterissä julkaisema viestiketju lisää Putinin asialla –aihioon uuden kierteen. Vakavaa sävyä teeskennellen Halla-aho esittää olevansa huolissaan Venäjän propaganda-aseen suuntaamisesta Suomea vastaan ”natsi- ja fasismiongelman” varjolla. ”Natseja ja fasisteja” on taas kerran nostamassa keskusteluun henkilö, jonka puolueessa holokaustia käsittelevä tutkimushankekin ymmärrettiin ”lässytykseksi ja perussuomalaisten haukkumiseksi”.
Halla-ahon viestintä on äärioikeistolle ominaista koirapilliin puhaltelua. Hänen mukaansa meillä on ”runsaasti natsi-, fasismi- ja äärioikeistotutkimukseen liittyvää akateemista huippuosaamista”, ja hän ehdottaa muka vakavissaan tutkijoille venäläisten väitteiden (joita ei ole esitetty) julkista kumoamista. Lopuksi hän jakaa linkkejä äärioikeistoa ja fasismia käsitteleviin kirjoituksiin, muiden muassa yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa julkaisemaani Suomalaiset fasistit-teokseen sekä dosentti Kimi Kärjen Turun yliopistossa johtamaan tutkimushankkeeseen.
Tutkijoiden suut pitää tukkia
Halla-ahon seuraajat ymmärsivät viestin heti, eikä se muillekaan jääne epäselväksi. Perussuomalaiset on tyypillinen läntinen oikeistoradikaalipuolue, jolla on hyvin dokumentoidut ja jokseenkin tiiviit henkilötason yhteydet suomalaiseen oikeistoekstremismiin, kuten lakkautettuun uusnatsijärjestö Pohjoismaiseen Vastarintaliikkeeseen. Mutta tutkijat eivät saisi sitä sanoa, koska muuten on Putinin asialla, Venäjän propaganda saa aiheen väittää Suomessa olevan ”natsi- ja fasistiongelman”, ja sittenpä vasta hankaluuksiin joudumme.
“Venäjän korkeatkin edustajat puhuvat pehmeitä milloin ukrainalaisista fasisteista, milloin mustasta magiasta ja juutalaisesta Hitleristä.”
Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi Halla-ahon julkisesti osoittama asiantuntemattomuus Venäjän propagandatoiminnasta on hämmästyttävää. Tosiasiassa Venäjän propagandistiset väitteet on suunnattu pääasiassa venäläisille. Ne on suunniteltu nostattamaan venäläisissä tunteita käyttämällä fasismin kaltaisia, jo valmiiksi omalla venäläisellä merkityssisällöllään ladattuja käsitteitä. Venäjän korkeatkin edustajat puhuvat pehmeitä milloin ukrainalaisista fasisteista, milloin mustasta magiasta ja juutalaisesta Hitleristä. Sellaisia puheita ei ole tarkoitettu oikeuttamaan Venäjän toimia ulkopuolisten, vaan venäläisten silmissä.
Venäjän propaganda ei tarvitse tosiasioita
Hyvän propagandan nyrkkisääntö on aina ollut valehdella niin vähän kuin mahdollista, mutta Venäjä on siitäkin jo aikaa sitten irtautunut. Vauhkoontuneesta kielenkäytöstä näkee, ettei Venäjän propaganda tarvitse pohjakseen ensimmäistäkään tosiasiaa. Venäläiset pyritään pitämään eristettyinä kaikista valtion kontrollin ulottumattomissa olevista uutislähteistä, eikä propagandan tarvitse välittää ulkopuolisesta todellisuudesta. Tosiasiassa Venäjä ei siis tarvitse suomalaista keskustelua ”natsi- ja fasistiongelmasta” mihinkään.
Halla-aho antaa kuitenkin ymmärtää, että Venäjän oma propaganda jotenkin ohjaisi sen toimintaa: jos emme Suomessa nyt ymmärrä olla hiljaa uusnatseista ja fasisteista, puhumattakaan Halla-ahon puolueen suhteesta niihin, Venäjä ehkä hyökkää seuraavaksi Suomeen tai tekee meille jotain muuta ikävää. Ainakin tutkijoiden pitäisi nyt ymmärtää pitää suunsa kiinni äärioikeistosta. Mieluiten pysyvästi.
Halla-ahon välillä aivan selväjärkisiäkin lausuntoja Venäjästä kuunnelleet ovat ehkä ehtineet jo unohtaa, millainen ilmeinen turvallisuusriski hänen puolueensa ulkoasiainvaliokunnan edelliseksi puheenjohtajaksi nostama kansanedustaja Mika Niikko oli. Tilanne ei henkilövaihdoksen myötä vaikuta oleellisesti parantuneen. Valtakunnan turvallisuutta ei edistä, että ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja ei ymmärrä miten Venäjän propaganda toimii.
Se olisi silti vielä korjattavissa oleva asia. Kuka hyvänsä asiaan perehtynyt tutkija kykenee ulkoasiainvaliokunnan kuultavaksi kutsuttuna kymmenessä minuutissa selittämään, mitä Venäjä
sanoo, kenelle, ja miksi.
Ikävämpää on, että Halla-aho tuskin puhuu tietämättömyyttään.
Valtakunnan turvallisuutta kun ei edistä sekään, että ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja ymmärtää aivan hyvin, miten Venäjän propaganda toimii, mutta on valmis julkisesti vääristelemään asioita ajaakseen omia puoluepoliittisia tavoitteitaan ja hyökätäkseen jälleen kerran tutkijoita ja tieteen vapautta vastaan.
Ben Zyskoviczin ikätoverina jaan hänen kanssaan taistolaistrauman. Oli lähes mahdotonta ymmärtää, miten osa ikäpolvesta ei tajunnut asiain oikeaa luonnetta, vaan toimi Urho Jokisen, Taisto Sinisalon ja Erkki Suden viitoittamalla NKP:n tiellä. Tämä liike oli sekä demokratian vastainen että konspiratiivinen.
Taistolaisten tieteelliseen maailmankatsomukseen liittynyt velvollisuus oli löytää Suomesta ne fasistiset voimat, jotka estivät kansamme liittymisen vapaiden neuvostokansojen liittoon. Pitkällisen ja väsymättömän etsinnän jälkeen he löysivät Pekka Siitoimen, yksinäisen turkulaisen salatieteilijän, jonka repertuaariin kuului natsitervehdysten anto. Yksi löytyi ja hänet hyödynnettiin propagandassa kun ei muita ollut. Sehän näytti lähinnä säälittävältä. Kovempiakin panoksia olisi käytetty, jos niitä olisi ollut.
Oula Silvennoisen ja kumppanien historiantutkimus kansallismielisten oikeistolaisliikkeiden luonteen valottamiseksi on ollut arvokasta, ettei totuus jää vain perinneyhdistysten kultaamaksi. Tämä tutkimus ei tietääkseni ole tuonut esille mitään suurta salaisuutta, jos kohta joidenkin osallisten ajattelun radikaalisuus ja kyseenalainen toiminta on tullut entistä paremmin näkyviin.
Talvisodan jälkeen Suomi haki turvaa Saksasta kuten nyt Natosta, sieltä, mistä sitä saa. Jatkosodan alettua ei saksalaismyönteisyyden ilmaisulle ollut erityisiä esteitä. Aika harva sellaiseen sortui mikä osoittaa, ettei liitto Saksan kanssa ollut ideologinen.
Lapuan liike oli kansallismielinen ja se käytti Saksan natseille tyypillistä suoraa laitonta toimintaa, jopa murhia. Lapuan liikkeessä oli natsismin siemen, mutta se ei itänyt. Kansa ei kannattanut. IKL:n edustus eduskunnassa jäi SMP:tä ja perussuomalaisia alhaisemmaksi.
Lapuan liikkeen aikana maassamme toimi maanalainen kommunistinen vallankumouksellinen liike, jonka olemassaolo oli yksi Lapuan liikkeen kannatuksen syy. Säädetyt kommunistilait ja niiden soveltaminen olivat jyrkkä toimi, mutta on syytä muistaa, että runsas kymmenen vuotta aiemmin sosialistit ryhtyivät asein rauhallisia lähimmäisiään vastaan kutsuen näitä “lahtareiksi” (vrt. “fasisti”), vaikka liki ainoat lahtarien uhrit tätä ennen taisivat olla ne kaksi punakaartilaista, jotka kuolivat Hakaniemen torilla seitsemän “lahtarin” ohella Hakaniemen mellakassa 1906.
Aitoa epädemokraattista oikeistolaisuutta meillä edusti kartanonherrojen ja teollisuusmiesten keskuudessa virinnyt pelko tuotantovälineiden haltuunotosta sosialismin nimissä. Näissä piireissä ei kannatettu yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta eduskuntauudistusta valmisteltaessa ja sisällissodan rankat kostotoimetkin voidaan ehkä liittää tähän Ruotsista vahvistusta saaneeseen aatteeseen “kitkeä” vaarallinen ajattelu yhteiskunnastamme.
Menneenä talvena kaksi sinänsä viatonta havaintoa huolestutti yleisen historiankäsityksen laadusta. Toinen oli Ylen ohjelmassa parisuhdetta käsitelleen sosiologin historiankatsaus yleiseen ilmapiiriimme, missä sotien välistä aikaa riitti kuvaamaan kaksi asiaa, punaisten huono kohtelu vuonna 1918 ja Lapuan liike. Vastaava narratiivi löytyy Politiikka-Suomi -ohjelman viidennestä jaksosta.
Mikä on tällaisen yksinkertaistetun historiakäsityksen lähde? Onko se taloussosiologian peruskurssin 1970-luvulta periytyvä historiatiiviste vai opetetaanko peruskoulussa näin?
Kirjailija Paavo Haavikko otsikoi sotien välisen ajan Tannerin ajaksi. Tätä aikaa luonnehti muun muassa porvarillisen eduskunnan 1917 säätämän kuntalain soveltaminen vuonna 1919, jolloin teloitusten Tampereelle valittiin vasemmistoenemmistöinen valtuusto, Lapuan liikkeen lakkauttaminen vallankumouksellisena kommunistilakien nojalla 1932 ja 1930-luvun lopun punamultahallitus, joka valmisteli hyvinvointivaltiota Ruotsin malliin. Fasistisessa Suomessa tällainen Stalinin keskeyttämä lopputulos ei olisi ollut mahdollinen, vaan se kuvasi jo eduskuntauudistuksen aikana ilmennyttä pohjavireistä demokraattista yhtenäisyyttä, jota jyrkätkään ideologiat eivät lopulta saaneet rikotuksi.
Toisin sanoen, kansallismieliset aatteet ovat joskus saaneet rajoitettua kannatusta maassamme, mutta äärioikeistolaisuus on jäänyt lopulta kuriositeetiksi ja vasemmiston käyttämäksi leimaksi. Nykyisten perussuomalaisten liepeillä liikkuu yksiä jos toisiakin aktivisteja. Näiden nostaminen kepinnokkaan on sinänsä hyödytöntä ja sisältää riskin antaa aineistoa provokaatioille mutta on tarpeen silloin, kun on kysymys kotimaisen keskustelun trollaamisesta ja yksittäisten keskustelijoiden jahtaamisesta joten on parempi, että Oula Silvennoinen tutkii ääriryhmiä ja kertoo niistä kuin että jos hän vaikenisi.