Sata vuotta sitten Suomi oli köyhä maa, jossa nähtiin suoranaista nälkää. Joidenkin arvioiden mukaan olimme Norjan ohella peräti maailman köyhimpiä maita. Se hämärtää sitä, että toisaalta olimme jo Ruotsin vallan aikana osa Eurooppaa. Kansainväliset ”siirtomaatavarat” olivat tuttuja täälläkin, ja suomalaissyntyisiä Ruotsin kruunun alamaisia liikkui siellä missä emämaankin kansalaisia.
Aikakirjat tuntevat muun muassa suomalaistaustainen Salomon Mauritz von Rajalinin, joka toimi Ruotsin siirtomaasaaren St. Barthélemyn ensimmäisenä kuvernöörinä 1785–87. Tuo Karibian saari ei soveltunut sokerin viljelyyn, mutta sen sijaan Rajalin seuraajineen keksi tehdä saaresta orjakaupan keskuksen.
”Suomessa on ollut tapana laittaa ikävät asiat ruotsalaisten piikkiin. Emme ehkä olleet kaikkein suurimpia syyllisiä, mutta emme myöskään sivullisia”, toteavat Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen, jotka ovat kirjoittaneet ruotsalais-suomalaisesta siirtomaaherruudesta Karibialla.
Samoilta tekijöiltä on nyt julkaistu kirja ”Kongon Akseli”, joka paneutuu suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten rooliin Belgian Kongon kammottavassa historiassa. Kongo oli Belgian kuningas Leopold II:n yksityinen ”vapaavaltio”, jossa kaiken kontrollin ja moraalin ulottumattomissa harjoitettiin kenties hirvittävintä siirtomaavaltaa, jonka eurooppalainen mieli on kyennyt rakentamaan.
Oliko Akseli tavallisen hyvä ihminen vai osallinen Leopoldin rikoksiin?
Aaltonen ja Sivonen ottavat kirjansa ”akseliksi” parkanolaisen Akseli Leppäsen, joka muutaman kymmenen muun suomalaisen tavoin pestautui koneenkäyttäjäksi Kongojoella kulkevaan siipirataslaivaan. Jokea pitkin kuljetettiin ”sivistystä” ylävirtaan ja kumia alavirtaan. Pohjoismaalaisilla koneenkäyttäjillä ja kippareilla oli hyvä maine vastuuntuntoisina työntekijöinä. Tanskalaisia ja ruotsalaisia seikkailijoita kunnostautui myös Leopoldin sotilasoperaatioissa, joissa ”villien” henki ei ollut minkään arvoinen.
Leopoldin aikana 1800-luvun loppupuolella orjakauppa oli jo muodollisesti kiellettyä, mutta se ei estänyt kaappaamasta kongolaisia pakkotyöhön keräämään kumia. Niskoittelijat surmattiin, ellei heiltä sitten vain katkaistu käsiä, jotka sitten savustettuina rahdattiin Leopoldvilleen todisteiksi tehokkaasta toiminnasta.
Aaltosen ja Sivosen kerronnallinen ote harhailee, ja välillä kirja eksyy pitkiksi ajoiksi todistamaan Stanleyn ja muiden ”löytöretkeilijöiden” kolonialistisista ja rasistisista rikoksista, kauppa-asemien julmuuksista tai ruotsalaisten upseerien Kongon-seikkailuista. Kongon vapaavaltion tarina tulee tutuksi, mutta Akseli Leppänen unohtuu hiukan liian pitkiksi ajoiksi jokilaivalleen. Lopulta Akseli taas putkahtaa esiin ja päätyy lopulta arvostettuun asemaan telakan johtajana ja ”siirtomaainsinöörinä”.
Moni Kongoon lähtenyt kuoli pian malariaan, punatautiin tai kuppaan, mutta Akseli palasi lopulta Suomeen ja päätyi pitkään kaipaamaansa avioliittoonkin. Oliko Akseli tavallisen hyvä ihminen vai osallinen Leopoldin rikoksiin?
Leppänen piti päiväkirjaa, josta voi päätellä hänen olleen olosuhteisiin nähden nuhteeton. Päiväkirjamerkinnöistä voi kuitenkin lukea turtumisen jokapäiväiseen raakaan rasismiin ja väkivaltaan. Kolonialismi loi käsityksen Afrikan mustista asukkaista laiskoina, tyhminä ja eurooppalaisia alempiarvoisina ”villeinä”, jotka sai pidettyä kurissa vain virtahevonnahkaisella ruoskalla, eikä Akseli alun järkytyksen jälkeen osaa sitä kyseenalaistaa.
Hän tavallaan oli joella ”vain töissä”, mutta tietenkään hän ei voinut välttyä näkemästä kaikkea sitä, minkä puolalaissyntyinen Joseph Conrad tiivistää Kongojokeen ja kauppa-aseman johtaja Kurtziin klassikkokirjassaan “Pimeyden ydin”. Vasta 1900-luvun puolella Euroopassa alkaa yleinen mielipide nousta kaikkein räikeintä kolonialistista riistoa vastaan.
Suomalaisia on kiistattomasti ollut mukana kaikissa siirtomaaoperaatioissa. Todennäköisesti syrjäinen asemamme Euroopassa on pitänyt maanmiehemme poissa enemmästä pahanteosta, mutta ei täällä pelkkään viattomaan sivusta katseluun ole tyydytty. Välillisesti, kaupan kautta, Suomessa on hyödytty kolonialismista siinä missä muuallakin, vaikka enimmät rikkaudet ovat jääneet parkkien ja fregattien kyydistä viimeistään Tukholman porvareille. Vaan mistäpä on peräisin se sokeri, jota kannetaan tullimiehen kuonon alta turvaan Alastalon aittaan – tai minnepä lienevät seilanneet ne valtamerilaivat, joiden tarpeisiin tervaporvarit myivät pohjoisten metsien tuotettaan?
Eiköhän näitä Leppäsen Akseleita seilaa nytkin siellä, minne meidän valvova silmämme ei yllä.
Aaltonen, Jouko, ja Sivonen, Seppo: Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina. Into Kustannus, Helsinki 2022.
Edellisestä kirjastaan ”Orjia ja Isäntiä” tekijät saivat Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2020.
0 kommenttia